Meidän huonetovereinamme oli vanhempi brittipariskunta ja nuorempi pari jostain euroopasta kaiketi. Brittien kanssa tuli hyvin juttuun, mutta itse rupesin silti nukkumaan jo seitsemän jälkeen.Viime yö sujuikin yllättävän hyvin ennakkoluuloista huolimatta. Huoneemme vaikutti todella vetoisalta ja kylmältä, mutta vaatteet päällä nukkuessa lämpimän viltin (x2) alla uni maistui.
Klo 2 herätyskello pirahti ja eikun ylös vuoteesta ja aamupalalle tankkaamaan ennen loppuhuipennusta. Yllätykseksemme buffet oli aamullakin melko kattava (toisin kuin olimme Team Japanin puheista ymmärtäneet): puuroa, muroja, leipää, nuudelia, riisiä, kananmunaa,… Söimme kunnolla odottaessamme opastamme.
Hieman ennen kolmea se sitten alkoi: tuskallinen nousu huipulle. Otsalamput päässä kipusimme kohti pimeyttä. Alku noususta oli kivistä polkua, mutta vähitellen reitti muuttui kallioisemmaksi, jolloin köysi astui mukaan kuvioihin. Köyttä pitkin me sitten kapusimme välillä erittäin liukasta kalliota ylös. Onneksi omien kenkiensä pitoon oppi luottamaan pakon edessä. Jyrkkiäkin nousuja oli, jolloin käsivoimista oli hyötyä.
Alku oli enemmän tai vähemmän ruuhkaista, sillä suuret ryhmät kaikki lähtivät kiipeämään samaan aikaan, mutta melko nopeasti väki harveni. Alkoi sataa jotain räntämäistä. Kylmä. Pelottavaa oli se, ettei nähnyt kuin pienen otsalampun valaiseman läiskän eteensä kun samalla tiesi olevansa todella korkealla ilman käsitystäkään siitä, kuinka lähellä reuna oli.
Loppua kohden matka tuntui kestävän ikuisesti, ilma oheni ja kiipeämisestä tuli entistä rankempaa.
Huipulle kuitenkin päästiin! Noin 3 tuntia siihen meni.
Low’s peak (4095m). Pitihän sitä valokuvat ottaa, mutta oikeastaan sen kauempaa siellä ei sitten voinutkaan oleilla: täytyi lähteä laskeutumaan vuorelta ennen sateita. Näimme kuitenkin auringonnousun, minkä vuoksi näin aikaisin edes lähdimme liikkeelle. Yhtäkkiä ympäristöstään alkoi erottaa maisemaa ja se oli kaunista. Fiilis oli huikea, sillä nyt se oli tehty ja palkkioksi uurastuksesta sai silmänruoaksi henkeäsalpaavan näkymän alas vuorelta.
Alastulo oli paljon helpompaa, vaikka toisaalta olisi luullut että olisi enemmän pelottanut kun näki kuinka korkealla oikeasti oltiin. Yllättävän lihaksia kuormittavaa alas kapuaminen oli. Tavoitteena silti pitää tahti yllä, jotta ehtisimme alas ennen sadetta. Laban ratalle pääsimme hieman alle kolmessa tunnissa, RUOKAA!
Aamiaiselle, part 2, ehdimme juuri sopivasti ja tankkasimmekin siis oikein urakalla taas. Tällä kertaa terassilla maisemia ihaillen.
Lopulta haikein mielin lähdimme kapuamaan alas kohti Timpohon porttia. Matka alas vaikutti todella paljon pidemmältä kuin ylös tultaessa. Meinasi jo usko loppua ja jalkoja särki niin paljon, etteivät meinanneet kantaa enää. Reipas oppaamme vaan lauleskeli ja piti tunnelmaa korkealla imitoimalla vaivalloista kompurointiani alas kivikkoisia askelmia.
Melko nopeasti alkoi sataa ja tietenkin kastuimme litimäriksi sadeviitoista huolimatta.
Vettä valuvina saavuimme kuin saavuimmekin alaportille, josta bussi vei meidät ravintolaan syömään lounasta. Herkkuruokaa! Hedelmiä, kahvia maidolla, spagettia, nuudeleita, kuumaa juotavaa, katkarapuja,…
Tutustuimme uuteen brittipariskuntaan siinä syödessämme ja suosittelimme omia suosikkikohteitamme (kuten Mulu ja Sipadan).
14:30 yksi yhteiskyydeistä lähti ravintolan edestä. Saimme hienot todistukset suorituksestamme ja paluumatka alkoi. Enää vain muutama päivä tätä lomaa jäljellä… Haikeaa.