I really should have just applied for a normal tourist visa for my internship. It turned out to be a problem to have an association mentioned in my visa. Because of that, I should have got a sponsor letter with wet stamp (from Makassar by mail, I have no idea how long it would have taken) and I really didn’t have enough time for that (= just wanted to travel around, not stay in Denpasar area for a couple of weeks more). So I decided to fly to Singapore and back even if it would have been (maybe, $$$) possible to arrange my visa things with the help of an agency.
Lentoliput oli jo ostettu, kun selvisi, että viisumia saisi pidennettyä ehkäpä helpommin muualla kuin Balilla – vaikka Ambonissa. Joka tapauksessa lähdin reippain mielin kohti lentohässäkkää:
Denpasar-Surabaya-Jakarta-Singapore-Denpasar
Vuorokausi reissussa.
Aamulla tosiaan tilasin GoJek-kyydin lentokentälle aamuvarhain ja odottelin sitten terminaalin edessä muiden ihmisten kanssa, että pääsisimme sisään check-in-aulaan. Terminaalin check-in aukesi klo 4:00 klo 6 lähteville lennoille. Kaikki sujui kuitenkin sutjakkaasti, olin ensimmäisten joukossa baggage drop -tiskillä check-innaamassa, sain boarding passit molemmille lennoille ja tiskinneiti ystävällisesti muistutti käymään Jakartassa transit-tiskillä, jotta saisin Singaporen lippuni. Turvatarkastusten jälkeen (avattu juomapullo ja pussillinen ruokaa ja juomaa meni ihme ja kumma moitteitta tarkastuksen läpi) oli aika ottaa tunnin lepohetki portin edessä olevalla odotusalueella. Lipussa luki vain “portti 5-6”, LionAirilla oli samoihin aikoihin lähdössä kaksi konetta, toinen Surabayaan ja toinen Yogyakartaan, mutta kukaan ei tiennyt miltä portilta mikäkin lähti. Lähempänä boarding timea, ihmiset vain ryntäsivät jonottamaan. Hyvä että olin googlaillut lentoreittini etukäteen (mikä ihme on sellainen lentolippu, jossa ei kerrota vaihtojen paikkoja vaan vain että “sinulla on 2 vaihtoa”. Kiitos tiedosta!). Jonottelin Surabayaan ja pääsinkin koneeseen suht nopeasti.
Lentokoneeseen käppäiltyäni huomasin suuren jalkatilan odottavan minua: hätäuloskäynti velvoitti kuuntelemaan ja perehtymään hätätilanneohjeistukseen tarkasti, jonka jälkeen lentoemäntä ystävällisesti kysyi “do you want to help us?”… eikai siinä voi kieltäytyäkkään… vaikka lyhyenä ihmisenä extra-jalkatilasta ei paljoa hyötyä ollutkaan. LionAirin lentojen turvakuulutuksiin oli sisällytetty myös omituinen muistutus kutakuinkin näin: “Muistathan, että huumeiden hallussapito ja salakuljetus on Indonesiassa rikos, josta tuomiona on kuolema”. Lentokoneessahan se on hyvä ilmoittaa 😀 Onhan niitä surullisia tarinoita tosin, joten eipä parane mihinkään hämäräbisneksiin täällä ruveta, ellei nyt halua leikkiä hengellään.
Lento sujui kuitenkin mukavasti ilman ilmakuoppia tai muita, mutta toisin kun olin ymmärtänyt, minun piti vaihtaa lentokonetta Surabayassa. Yrittäessäni varmistaa asiaa lentoemolta, hän vain vastasi “Maybe you have to change the aircraft”… maybe… no, onneksi lähelläni istui yksi Jakartassa työskentelevä saksalaisnainen, joka puhui melko hyvin indonesiaa ja selvitti kanssani vaihtohässäkkää. Menimme kentälle etsimään lentoamme. Taulujen mukaan sen piti lähteä jo aamu kuudelta, mutta oli yhä boarding. Löysimme oikean portin, josta meidät ohjattiin alakertaan transfer-tiskille. Siellä hetken jonotettuamme ihmisten rynniessä saimme uudet transit-boardingpassit ja kipitimme takaisin portille >> final call>>. Lippujen tarkastuksen ja turvatarkastuksen jälkeen kipitimme takaisin alas asfalttikentälle ja suunnistimme oikeaan koneeseen. Huhhuh, oli hieman stressaava tilanne, enkä tiedä miten olisin selvinnyt ilman tulkin apua. Pakko tsempata kielen opiskelun kanssa.
Tällä kertaa sain istua normaalilla paikalla, ikkunan vieressä, mutta väsymykseltäni en nähnyt tulivuoria tai muuta mielenkiintoista kuten ensimmäisellä matkalla. Nukuin lähes koko matkan: Lion Airin lennoilla kun ei tarjoiltukaan mitään, mikä olisi keskeyttänyt höyhensaarilla olon. Ja sitten olikin aika laskeutua ja taas uusi rumba lentokentällä. Shuttlebussilla tuli vaihtaa terminaalia 2-terminaaliin. Ne ovat ilmaisia busseja terminaalien välillä, kuulemma 1 terminaalista keltainen ja valkoinen bussi vievät 2-terminaaliin. Lisänä tuli immigrationin läpikäppäily, jossa mukava miekkonen katseli viisumiani ja leimasi minut maasta poistuneeksi. Yksi viisumi käytetty! Sitten portille päästyäni täyttelin Singaporen immigration lomakkeen ja odottelin lentoani: kello olikin eri ajassa, joten jouduinkin odottelemaan tunnin kauemmin kuin luulin.
Väsymys puski päälle, kello läheni puolta päivää ja nälkäkin alkoi olla. Nopeasti olin kuintenkin Singaporessa ja pääsin ihailemaan jättimäistä kaikenpalvelun lentokenttää. Otin junan terminaali 3:sta ykköseen, jossa kävin syömässä: ruokala-alueella oli käytössä arvokortti, johon sai ostettua (onneksi myös VisaElectronilla) arvoa, jolla ruuan sai ostettua mistä tahansa kojusta, paitsi ei BurgerKingistä. Söin herkullista kiinalaista nuudelikeittoa (sotkien tietysti valkoisen paitani), otin malarialääkkeen ja painuin etsimään lepopaikkaa. Sellainen löytyikin ja nukuin muutaman tunnin mukavassa leveässä nojatuolissa.
Odotusaikaa kentällä oli klo 14-03, mutta siltikin jäi kentän sisällä olevat leffateatterit ja perhospuutarhat näkemättä – hierontatuolissa tosin tuli istuttua useampi tunti, ilmaista kun oli. Ja koska mikään ei koskaan voi mennä yksinkertaisesti, piti minun mennä immigrationin läpi toiselle puolelle ja check-innata lennolleni siellä. Paha vaan, että check-in aukesi muutamaa tuntia ennen, joten puolen yön jälkeen oli herättävä ja noustava ylös sitä varten. Eikä immigration onnistunut terminaali 1:ssä, vaan piti ottaa juna takaisin kolmoseen, mennä rajatarkastuksen läpi, hypätä takaisin junaan terminaalin yleisellä puolella ja jonottaa juuri aukeavaan check-in tiskiin. Sitten päästiin taas turvatarkastukseen ja TADAA samojen kahviloiden eteen pöllähdin tarkastusten jälkeen. Vielä ehti tunnin nukkua ennen portin aukeamista. Nyt oli onneksi kyseessä suora lento.
Päiväkirjaa kirjoitellen matka taittui nopeasti, joten viisumileima passiin pamautettuna käpsyttelin pian taas Denpasarin kentällä. Matka jatkuisi pian kohti Banda-saaria. Loppujen lopuksi olisi ehkä kuitenkin kannattanut maksaa viisumista, jolloin sitä olisi saanut pidennettyä myöhemmin vaikka Sulawesillä, mutta… Ensi reissulla ollaan viisaampia viisumiasioiden suhteen.
60 päivän viisumin SAA pidennettyä immigration officessa kuulemma 4 kertaa kerrallaan aina 30 pv (60+4×30pv= yhteensä puoli vuotta) , kunhan täyttää muutamia lomakkeita, kysyy esimerkiksi hostellin pitäjää sponsoriksi, hymyilee ja maksaa viisumimaksun (n. 355.000 rupiaa toimistosta ja siitä riippuen, ottavatko he itse valokuvat, vai pitääkö sinulla itsellä olla muutama passikuva mukana).
30 päivän VIISUMIN (visa-on-arrival) saa myös pidennettyä kuulemani mukaan kerran. Siihen ei tarvita erityisiä lappuja, mutta viisumista täytyy olla maksanut, 25 USD lentokentällä!
30 päivän oleskeluun oikeuttavalla passileimalla voi oleskella VAIN 30 päivää Indonesiassa, sitä EI voi pidentää, vaan ennen sen umpeutumista maasta tulee poistua.