Tänään pääsimme paikallisen kalastajan mukaan kalastamaan. Aluksi hieman jännitti nousta pieneen paattiin, mutta onneksi merenkäynti ei ollut kova. Aurinko porotti, vaikka kello oli aamukahdeksan ja kalastaja Dam näytti esimerkkiä, kuinka useampikoukkuisella siimalla kalastettaisiin: siima laskettiin metallitangon painon avulla mereen ja sitä sitten nyittiin ylösalas. Merellä oli lisäksemme toinen kalastaja vielä pienemmällä veneellä. Hänen nykimisliikkeensä oli sujuva ja tahdikas, mietinpä vaan kuinka uuvuttavaa pidemmän päälle se on, kun meilläkin jo muutaman minuutin nykiminen otti voimille.

Ajelimme veneellä korallin reunalla ja hieman pidemmälläkin rannasta toivoen kireitä siimoja. Nokkakalat hyppelivät välillä hurjina, pinnassa kävi välillä isojakin kalaparvia ja muutama kilpparikin. Kalat eivät kuitenkaan olleet innostuneita koukuistamme, emmekä saaneet kotiinvietävää. Oleskelu veneessä oli kuitenkin jännittävää, kuten kalastus usein yleensä onkin. Ikan tidak makan kala ei syönyt, joten palasimme takaisin hostellillemme. Dam kysyi, mikäli haluaisimme liittyä hänen seuraansa iltapäivällä, noin klo 14-15 aikoihin, ja kyllähän meitä kiinnosti.

Päivällä kulutimme aikaamme istuskellen terassilla muiden hostellin asukkaiden kanssa, J otti nokoset riippumatossa, kunnes saimme iltapäiväkahvit ja Dam saapui veneelleen.

Innostuneina hyppäsimme paattiin ja suuntasimme hyville kala-apajille. Melko nopeasti Dam sai perhomaisiin vieheisiinsä kaksi ikan monar kalaa, sellaisia silakannäköisiä kaloja, joilla jatkoimme kalastusta isompaa saalista havitellen. Dam käytti saaliskalaa suuremmassa koukussa ja J kalasteli samalla pienemmillä vieheillä pikkukaloja ikan kecil . J:n siima kiristyi ja samalla Damin koukkuun nappasi iso kala. Siimaa oli metritolkulla ja kala pyristeli kaukana todella sisukkaasti. J yritti paljain käsin vedellä siimaa ylös, mutta se oli “kuin ottaisi yhden askeleen eteen ja kaksi taakse” – vaikeaa. Pikkuhiljaa kala tuli pinnan alla näkyviin ja SE OLI ISO! Juuri kun olimme saamassa kalaa ylös, se pääsi vapaaksi!?!?! Ei voinut olla totta! Mikä pettymys!

Niin lähellä, mutta silti niin kaukana.

Kala vei syöttikalan mukanaan, mutta onneksi J oli saanut yhden lisää, joten vielä oli kaksi kalaa jäljellä – lisäksi yksi iso siimasotku, jota yritin pahoinvoinnin uhalla selvittää. Urheasti yritin, mutta sotkuksi se silti jäi.

Tidak apa-apa. Ei haittaa.

Siinä tovin melottuamme uusi kala nappasi koukkuun. “Ikan kecil”, sanoi Mas Dam arvellen sen olevan joku pieni kala. Siimaa kerittyämme huomasimme kuitenkin suurehkon kalan kimaltelevan veden alla. Ja tällä kertaa se saatiin nostettua veneeseen – TUNA! Tonnikala sätki hetken veneen pohjalla, kunnes Dam veti siltä tajun kankaalle. Kaunis kala. Suuri kala. Tonnikala. Emmepä ole ennen olleet tonnikalaa kalastamassa ja nyt sitä lojui arviolta yli 5kg veneen pohjalla. Wau.

Vielä kuitenkin yritimme saada toisen kalan, mutta saaliskalan kuoltua mahdollisuudet pienenivät huimasti. Lopulta käänsimme nokan kohti rantaa ja palasimme ylpeinä hostellille. Kalaa esiteltyämme seurasimme Dam-herraa hänen kotiinsa, jossa kala perattiin sutjakkaasti. Sitten seurasi omituinen, hetkellisesti tunnelman pilaava kommentti.

Se olisi sitten yhteensä 200.000 rupiaa. 50.000 per henkilö, per kerta.

Olimme ihmeissämme, kun kalastaja pyysi meiltä rahaa. Eikö se ollutkaan ystävällisyyttä? Sinisilmäisiä kun olimme, saimme hyvän opetuksen. Koska meillä ei ollut rahaa mukanamme, palasimme majatalollemme, jonne Dam sanoi tulevansa myöhemmin käymään. Ihmettelimme muiden asukkaiden kanssa tapahtunutta: eikö hinnasta pitäisi sopia etukäteen? Pidempään reissannut Alex valaisi, että lähtökohtaisesti kaikki täällä ovat rahan perässä. Tai niin on ainakin parasta ajatella. Täytyy siis itse aina tajuta varmistaa, maksaako ystävällinen tarjous jotain. Oli se sitten metsäkierros, muskottipähkinäpuun näyttäminen, vuorelle opastus, kalastusreissu, mikätahansa asia.
Dam saapui illallisen (saimme tuoretta tonnikalaa) jälkeen Vitalialle. Kerroimme hänelle, että mielestämme on epäreilua kertoa hinnasta jälkikäteen (Alex toimi tulkkina, kun sanavarastomme ei riittänyt). Alex selitti, että kyseessä tietenkin oli molempien osapuolten vika: toinen ei tajunnut kysyä, toinen ei kertoa. Halusimme kuitenkin antaa korvausta kalastusretkestä, koska todella nautimme elämyksestä. Dam tyytyi lopulta 50.000 rupiaan, jota tarjosimme ja toivoi, ettei muisteltaisi pahalla. Tilanne hoitui hyvin, pystyimme taas nauttimaan kokemastamme. 5 kg:n TONNIKALA. Oli herkullista.

Tarinan opetus: tarkista aina, odotetaanko sinulta maksua. Mikäli tarjous on puhtaasta ystävällisyydestä tarjottu, he kyllä sanovat selvästi, ettei tarvitse maksaa tai että “it’s up to you”, sinä päätät, minkä arvoinen kokemus oli. Mikäli tätä et muista tarkistaa, käyttävät he tilannetta hyväkseen ja pamauttavat summan jälkikäteen, jolloin tulee paine maksaa. Kuten Thomas sanoi, mikäli maksat mukisematta tilanteessa pyydetyn summan (joka usein on yleiseen tasoon nähden aika korkea), kaivat kuoppaa seuraaville reissaajille. Kerran kun temppu onnistuu, yritetään helppoa rahaa uudelleen. Toki, ei pidä liian yrmeäksi ruveta: täytyy muistaa aina, että täällä paikallisille vähäkin on enemmän kuin meille.