Matka kohti Tatopanin kuumia lähteitä oli pääosin mukavaa “nepalilaista tasaista” polkua, eli pientä nousua ja laskua. Koska olimme menossa kokoajan alaspäin, ajattelimme jaksavamme pidempiä päiviä, jolloin päivämatkojen pituus kasvoi kipurajalle ja konfliktin vaara kasvoi…
Päivä 16: Marpha – Kalapani
Marphasta koukkasimme Kali Gandaki-joen toiselle puolelle ja kävelimme tiibetiläisten pakolaisleirin ohitse.
Tiibetiläisiä on asunut leirissä jo vuosikymmeniä ja moni hankkii elantonsa suurempien kylien turismista myymällä matkamuistoja, kuten koruja ja käsitöitä. Mustangin alueen luostarit ovat tunnettuja niissä säilyneistä tiibetinbuddhalaisista teksteistä ja arvoesineistä, ja tiibetiläinen kansanperinne ja uskonto onkin säilynyt tällä muutenkin historiallisesti tiibetiläiseen kulttuuripiiriin kuuluvalla alueella elinvoimaisena.
Erityisesti “sitä aitoa tiibetiläisyyttä” voi tapaamiemme jenkki- ja skottireissaajien mukaan kokea pitkään suljettuna pidetyllä Upper Mustangin alueella. Samaa ei voi sanoa Kiinan alaisesta Tiibetistä, jossa tiibetiläisyyttä on yritetty kitkeä kansasta kaikin keinoin.
Suurimmat pakolaisvirrat saapuivat Tiibetistä Nepaliin tiibetiläisten epäonnistuneen kansannousun jälkeen vuonna 1959, jolloin Tiibetin johtaja, 14. dalai-lama, ja 800 000 tiibetiläistä pakeni pääasiassa Intiaan ja Nepaliin. Tiibetin pakolaishallitusta on johdettu vuodesta 1960 Intian Dharamsalasta käsin ja tiibetiläisyhteisöt ympäri maailmaa ilmeisesti tukevat sen toimintaa lahjoituksin ja epävirallisin veroin. Tiibetiläisten asema Nepalissa on kuitenkin ollut vuosien saatossa vaihteleva, sillä vaikka “alkuperäiset” pakolaiset ilmeisesti saivat oleskeluluvan, on siirtolaispolitiikka kokenut tiukennuksia Nepalin Kiina-mielisten hallitusten myötä. Paperittomuus taas on aiheuttanut tiibetiläisille paljon haasteita, kun esimerkiksi oman yrityksen perustaminen tai asunnon/auton omistaminen on ollut mahdotonta (tai ainakin vaatinut keplottelua). Oppaamme mukaan moni tiibetiläinen on kuitenkin saanut lähiaikoina paperit, joten heidän “pitäisi nykyään pärjätä ihan hyvin Nepalissa”. Toisaalta Kiina tukee Nepalin erilaisia infrastruktuurihankkeita (kuten uusia “silkkitie-hankkeita”) runsaasti, joten voi vain kuvitella, millä kustannuksella tämä “tuki” saadaan…
Pakolaisleirin ohitettuamme nousimme kukkulan päällä sijaitsevaan pieneen kylään. Ohitimme omena- ja muita viljelyksiä, jotka koristivat rinteille kaivettuja peltoja. Omenat eivät siis loppuneet Marphaan! Kylä oli viehättävä ja itseasiassa isompi kuin kuvittelimme. Nousu sinne tapahtui jyrkkiä portaita pitkin ja ihmettelimme, kulkevatko paikalliset tätä reisitreenireittiä päivittäin asioille… Kylän läpi käveltyämme meille kuitenkin selvisi, että kylään vie nykyään myös ihan autolla ajettava tie.
Olimme ottaneet Marphasta mukaan evääksi muutamat french toastit (eli kananmunassa paistetut paahtoleivät) ja omenat. Takaisin alas joelle päästyämme pidimme 2. aamupalan nauttien rauhallisesta luonnosta.
Vaellusreitti oli melko tasaista joen uomassa kävelyä, kunnes lähdimme jälleen kapuamaan rinnepolkua ylös. Varsinaisen polun pää oli hieman vaikea löytää ja pohdimmekin, pitäisikö tässä jatkaa joen uomaa. Kysyimme tietä vastaantulleelta paikalliselta mummukalta, joka taisi olla kuuro ja yritti viittoa meille jotain (vaikeasti tulkittavaa). Ymmärtävätkö viittomakielen taitajat jossain määrin erikielisiä viittomia? Meille jäi vähän epäluuloinen fiilis tulevasta… Mitäköhän siellä oli vastassa…
Olimme aikaisemmin kukkulakylästä tielle tultuamme tavanneet risteyskohdassa brittipariskunnan, jotka olivat myös matkalla Kalapaniin, mutta jäimme valitettavasti heistä ja vanhemmasta aussiparista jälkeen, kun vaihdoin kevyempään vaatetukseen (ja olin kolotuksissani yhä entistä hitaampi). Onneksi saimme lopulta apua suunnistamiseen rinteen juurella olevasta kylästä, kun paikallinen mies kulki kanssamme polun alkupisteeseen asti.
Olimme kuulleet Kagbeniin vievällä sortumareitillä tapaamiltamme vaeltajilta (jotka olivat meitä päivän edellä), että reitillä oli muutama “ei tosin niin paha maanvyöryalueen ylitys”. Jännitti siis, millaisia nämä kohdat olisivat ja kuinka korkealla polku olisi jäänyt maanvyöryn alle. Olisi ollut kiva ylittää ne muiden trekkaajien kanssa, joten ärsytti huonossa saumassa pidetty vaatteiden vaihtotauko.
Onneksi britit ja aussit olivat yhä maanvyörykohdassa, kun pääsimme sinne, ja ylitimme kaikki kivikon turvallisesti. Ei tosiaan ollut niin kuumottavaa, kuin mitä pelättiin. Polku nousi yhä ylemmäs kauniissa havumetsikössä ja Dhaulagiri näyttäytyi aina välillä puiden lomasta.
Söimme lounasta Saurussa ensimmäisessä ravintolassa luullen, että se oli kylän ainoa. Ruuan valmistamisessa kesti yli tunti ja huomasimme myöhemmin, että olisi kylässä ollut muitakin vaihtoehtoja. No, saatiinpa kunnon tauko pidettyä!
Loppumatka ennen Kalapania oli alaskamaista, kaunista joki+vuoristo -maisemaa, missä polku kulki välillä soiden ympäröimässä maastossa. Kyläläiset olivat kerääntyneet viettämään Tihar-festivaalia ja pelasivat perheen kesken korttia. Lahjoitimme porukalle Marphasta ostamamme pussillisen kuivattuja omenoita tiharin kunniaksi.
Lopulta saavuimme leveälle asfalttitielle, joka alkoi vähän ennen Kalapania. Niin leveää tietä ei oltu täällä nähty! Nyt se oli vielä epäilyttävän hiljainen – ei ajoneuvoja ja vain muutamia kyläläisiä… Nopeasti huomasimme, että Tiharin vietto vaikutti myös hotellien aukioloon: moni majatalo oli kiinni ja oikeastaan meillä oli vain yksi vaihtoehto. Söimme toiveesta jo ennen kello kuutta, sillä suuri maastopyöräseurue yöpyi myös samassa hotellissa ja piti keittiön kiireisenä koko illan. Tämä ei haitannut, sillä naureskeltuamme omistajan pikkutytön touhuille hetken, olimme valmiita jo painumaan pehkuihin.
Päivä 17: Kalapani – Tatopani
Otimme jälleen aikaisen lähdön ja jännittyneenä lähdimme matkaan: edessä saattoi olla aika pitkäkin päivä, jos tosiaan puskettaisiin koko matka Tatopaniin asti.
Ennusmerkit eivät näyttäneet hyviltä, sillä aamu oli yllättävän pilvinen, emmekä harmiksemme nähneet Annapurna I -vuoresta kuin vilauksen. Annapurna I on nimeäänkantavan vuoriston tiiviisti ympäröimä ja se onkin mahdollista bongata vain parissa kohtaa Annapurnan rengasreittiä. Tähän asti säät olivat olleet lähes poikkeuksetta selkeitä ja aurinkoisia, joten aamuiset pilvet harmittivat. Maisemat noin muuten olivat onneksi kauniit. Näillä kohdin kuljimme joidenkin tulkintojen mukaan maailman syvimmässä rotkossa, joka muodostuu Annapurna I:n ja Dhaulagirin välille. “Rotko” oli tosin leveämpi/loivempi, kuin mitä olin kuvitellut – selkeästi jyrkempiä kanjoneita oli ollut esim. Manaslun rengasreitillä.
Suuri osa vaelluksesta vaikutti olevan tietä pitkin kävelyä. Vaellusreitin kunnosta ei ollut varmaa tietoa ja kaikki, keiltä asiaa kysyimme, neuvoivat menemään tietä pitkin, kunnes hieman ennen Tatopania olisi viitoitettu “vaihtoehtoinen reitti” joen toisella puolella. Tottelimme kehotusta ja kaiholla katselimme joen toisella puolella näkyvää vaellusreittiä, mikä näytti pääsääntöisesti ihan hyväkuntoiselta.
Kalapanin paikkeilla alkanut asfalttitie jatkui leveänä, kunnes muuttui taas kiviseksi työmaaksi. Päätimme oikaista Maps.me -kartan mukaan riippusillalle, jotta välttyisimme pahimmalta tiekävelyltä. Oikoreitti päätyi kuitenkin jyrkänteelle, joka oli sortunut ilmeisesti tietyömaan vuoksi. Samassa reitti riippusillalle oli täysin katkennut… Eipä siis oikastu.
Turhautumisen jälkeen ohitimme pienen kylän, jossa pysähdyimme teelle ja kekseille. Emme voineet vastustaa suloista mummukkaa, joka meidät huomatessaan työnsi salamana päänsä pienen keittiön ikkunasta ulos ja kehoitti jäämään kupposelle. Pysähdys oli paikallaan ja vanhan pariskunnan arkisia touhuja oli hellyyttävää seurailla.
Välillä pääsimme kävelemään pikkukylien läpi kapeita kylän raitteja, mikä oli mukavaa vaihtelua autotiellä kävelyyn. Oli surullista huomata, kuinka osa kylistä oli autioituneita ja osa jopa romahtaneita maanvyöryissä. Luonto on paikoitellen todella armoton.
Kun vihdoin pääsimme joen toiselle puolelle mukavammalle vaellusreitille, pysähdyimme lounaalle. Sillä aikaa useampi vaeltaja ohitti meidät, mutta siihenhän me olimme jo tottuneet. Lounasseuraksi saimme walesilaisen miehen, joka oli neljättä kertaa kiertämässä Annapurna circuitia. Hänen kanssaan tulimme hyvin juttuun ja saimme hyviä vinkkejä loppureissuun. Hän oli tavalliseen tapaansa “omalla lomalla”, 9 viikkoa yksin vaeltamassa ja seikkailemassa Nepalissa, kun hänen perheensä jatkoi arkeaan kotona.
Lounaassa vierähti tovi ja meille alkoikin tulla kiire päästä Tatopaniin ennen pimeää. Jäljellä oli vielä pitkä matka ja olin itse jo aivan poikki – joka paikkaa kolotti, nenä vuosi ja askel painoi. Jullea selkeästi alkoi ärsyttää erinopeuksiset kävelytahtimme, joten molemmilla pinna kiristyi loppua kohden. Taitaa jäädä kuumat lähteet tältä päivältä kokematta…
Kun vihdoin pääsimme määränpäähän, moni viihtyisä majatalo olikin täynnä. Väsyneenä ja ärsyyntyneenä aivan viimeisenä asiana hontsittaisi lähteä rinkat selässä etsimään ovelta ovelle majapaikkaa. Tuli nähtyä jos minkälaista läävää ja loukkoa, joista kaikista pyydettiin samaa 500 rupian hintaa… Olimme jo lähellä epätoivoon vaipumista, kun onneksi saimme vinkin kysäistä Dhaulagiri -hotellista. Heillä oli monia huoneita, vaikkakin niistäkin suurin osa oli varattu. Onneksi saimme pihan perältä ihan ok huoneen, jossa ei tosin toiminut vessassa valo ja puitteet olivat melko vaatimattomat. Omistaja oli kuitenkin mukava ja sijainti hotellilla hyvä (aivan kuumien lähteiden yläpuolella rinteessä).
Lähdimme purkamaan turhautumista, ärtymystä ja väsymystä kuumille lähteille, missä olikin yllättävän paljon tungosta, mutta vesi oli ainakin kuumaa ja rentouttavaa! Sisäänpääsymaksu oli vaivaiset 80 senttiä + lukollisen kaapin avaimen vuokra 20snt. Nautimme olutta ja kuuntelimme Kagbenin matkalla ja uudelleen Marphassa tapaamamme trekkipoppoon juttuja. Osa heistä oli tullut koko matkan joen toista puolta ja ilmeisesti se oli varoitteluista huolimatta ihan ok kunnossa. He olivat pitäneet välipäivän Tatopanissa, käyneet jo aamulla kylpemässä ja pämpänneet ilmeisesti aamusta alkaen, joten juttu luisti.
Ärsytys alkoi hälvetä vasta illallisella ja sovimmekin, että jatkossa pitää vain reilusti mennä sitä omaa flow-vauhtia ja sopia esim. taukopaikat, joissa aina tavataan. Yllättävää kyllä, että tämä tasoero tuli vasta nyt alas tullessa esiin, sillä faktahan on se, että jos jossain, niin kunnossa meillä on eroa. Ehkä se vielä korostui Kagbenissä tapahtuneen onnettomuuden jälkimainingeissa. Sitäpaitsi, aikaisemmin korkeuksissa hitaus oli vain valttia…
Seuraavaksi matka jatkuisi jyrkästi ylös päin, joten sovimme jo etukäteen, ettemme yrittäisi tehdä lähes kahden kilometrin nousua yhdessä päivässä, vaan yöpyisimme puolivälissä. Ärsytys kun ei ole kiva matkakaveri.