Lähdimme Tuna Tomini -lautalla Ampanasta kohti Togean-saaria (ekonomiklass 59.000 rupiaa). Koska saimme kyydin satamaan jo kahdeksan jälkeen, odottelimme lautan lähtöä pari tuntia, minkä aikana ehdin kiireisesti päivitellä blogia edellisten päivien tapahtumista: saarilla ei kuulemma olisi minkäänlaisia yhteyksiä. Paitsi täällä Wakain satamassa toimii kyllä (tosin hieman vaihdellen) Telkomsel ja Una-Unalla kuulemma Indosat.
Aurinko paistaa porotti ja kärvensi lähes suojaamatonta ihoamme 4 tunnin matkan ajan. Kannelta oli vaikea löytää varjopaikkaa ja lautan sisällä oli alkuun tuskaisen kuuma ja ahdas tunnelma. Lautan lähdettyä kuitenkin tuulenvire hieman viilensi kannella matkaavien oloa. Aurinkorasvan kertoimet eivät tahtoneet riittää, joten matkan jälkeen oli taas uudet rusketusrajat joita häivytellä. Onneksi tiedossa oli vain rannalla löhöilyä! Kaiketi.
Saavuimme Wakain satamaan ja ihmettelimme miksei kukaan mistään majoituspaikasta ollut vastassa asiakkaiden toivossa. Lähdimme kävelemään toista, public boat -satamaa kohti, mutta matkalla kyytiä kyseltyämme saimme jonkinlaisen diilin sovittua. Kävelimme takaisin ja näimme veneen: ei, tuohon emme mitenkään mahtuisi. Meitä oli 5 henkeä isoine rinkkoinemme ja tarjolla oli pieni ja kapea kanootin oloinen katokseton vene. Ei ei. Kysyimme toiselta kapteenilta, jolla näytti olevan vene hieman paremmassa kunnossa, ja korkeista hintapyynnöistä huolimatta saimme lopulta tingittyä matkan hinnaksi 25.000 per henkilö. Matkaa Kadidiri-saarelle oli puolisen tuntia ja sen puolisen tuntia me kestimme kamalan äänekkään moottorin pärinää. Kerrankin korvatulppien säilyttämisestä pikkurepussa oli hyötyä.
Kaiken sähellyksen jälkeen pääsimme Kadidirille. Sunnuntai. Paikalliset olivat vielä viikonloppulomillaan. Kaikki edullisimmat huoneet olivat täynnä. Kävimme Paradisessa (kallis, ei vaikuttanut hintansa väärtiltä), Black Marlinissa (sukelluskeskus, huoneet siistin oloisia, mutta kalliita) ja Lestarissa, jonne alun perin olimme ajatelleet yöpyä. Lestari (edullisimpana vaihtoehtona) oli aivan täynnä: ei edes kalliimpia huoneita ollut jäljellä.
Ei nyt mennyt ihan suunnitelmien mukaan – emme mitenkään olleet varautuneet siihen, että paikka olisi täynnä. Omistajanainen tarjosi meille kuitenkin tyttärensä huonetta, siitäkin maksoimme 100.000 rupiaa per pää (pääosin siis ruuista). Maanantain muuttoaallon myötä saimme oman standard-bungalowin (150.000 lähtöhinta henkeä kohden, 3 ateriaa sisältyi hintaan ja teet ja kahvit) ja Lestari oli kuin toinen paikka: oli niin hiljaista, että kiitimme onneamme ettemme luovuttaneet heti alkuhössötyksiin vaan jäimme katsomaan miten tilanne muuttuisi Gorontalo-lautan lähdettyä.
Vierailumme Kadidirilla oli ruokaa lukuunottamatta oikein mukava. Perinteiseen peseytymistapaan oli totuttelemista, kun vesi altaassa ei hirveästi houkutellut ruskealla värillään, mutta mitäs sitä.
Kävimme koirien opastamana saaren toisella puolella sijaitsevalla Barracuda-rannalla. Otoi ja Luka olivat hyviä oppaita ja nauttivat itsekin selvästi ajastaan metsässä ja rantavedessä. Yhdessä vaiheessa ne kuitenkin katosivat palmumetsikköön haukkuen ja ulisten, mikä sai meidät huolestumaan. Onneksi vähän ajan päästä saimme oppaamme takaisin, mutta myöhemmin kuulimme metsässä olevan koiria syöviä käärmeitä sekä “viidakkokoiria”, jotka saattoivat olla haukunnan syynä.
Yhtenä päivänä vuokraasimme viereisestä Black Marlinista kajakin ja kävimme vähän melomassa ympäriämpäri. Vuokrauksen hinta puoleksi päiväksi oli 100.000.
Viimeisinä päivinä kävimme myös meduusajärvellä, jossa uimme polttokykynsä menettäneiden jellyfishien kanssa. Hauskoja hyytelöpalloja. Erikokoisia jellopalloja oli niin punasävyisiä kuin sinertäviäkin. Kävimme lisäksi sukeltamassa.
Sukelluksesta olisimme näin jälkikäteen maksaneet sen 5 € enemmän, jotta olisimme saaneet sujuvamman kokemuksen. Indonesialaisittain homma järjestyi tietenkin miten sattui, varusteet olivat second-handiä ja joka saumassa oli odottelua ja epäselvyyttä tulevasta. Matkasimme veneellä varmasti yli tunnin pommikoneen hylylle, sukelsimme suuren indonesialaisryhmän säheltäessä ympäriinsä näytellen vääriä käsimerkkejä ja no… näimmehän sen hylyn. Ja muutamia nemoja. Kuitenkin ihmisten polskutellessa pohjamutia räpylöillään näkyvyys heikkeni huomattavasti, eikä siellä muuta ollut kuin se hylky – tosin varsin hyväkuntoisena.
No… sellainen sukelluskokemus. Toiseen suunniteltuun sukellukseen meillä ei ollut aikaa (vaikutti siltä, ettei sukellusohjaajamme ollut edes kovin kiinnostunut meidän tekemisistämme, sillä hänellä oli jo paikallinen ryhmä vastuullaan). Se ei meitä haitannut, sillä odotimme innolla tulevia Una-Unan sukelluksia. Varmasti hieman paremmin organisoitu elämys.
Sadekausi on alkanut, mutta ehkä muutaman aurinkoisen kuvan löydän tänne liitettäväksi, kunhan pääsemme parempien nettien ääreen.