Quilotoa loop (joka ei ole varsinaisesti kierros) on Ecuadorin suosituimpia vaelluksia ja osuukin Etelä-Amerikan “gringo trailille”. Vaellus kokonaisuudessaan kestää 3-4 päivää (n. 35 km), riippuen siitä, haluaako kiertää reitin päässä olevan Quilotoa-kraaterijärven.

Latacungan kaupunki parin tunnin päässä Quitosta ja Bañosista on varsinainen trekkaajien keskus, sillä sieltä tehdään myös retket Cotopaxille.

Saavuimme Bañosin kylpyläkaupungista Latacungaan bussilla, mikä olikin aikamoinen palvelukokemus. Bañosin bussiasemalla sisäänheittäjä kahmaisi meidät juuri lähdössä olevaan bussiin ja väitti bussista löytyvän vessan (ei tietenkään ollut), joten parin tunnin bussimatka sujui tukalissa merkeissä. Jouduimme lisäksi odottelemaan kärsivällisyytemme rajoille vaihtorahaa – ja mikä “parasta”: bussi ei edes mennyt Latacungan kaupungin kautta vaan pysähtyi Pan-American valtatiellä Latacungan th:ssa. Eli piti ottaa taksi. Kokonaishintaa matkalle tuli 3$ + 1,35$ (taksi maksoi 4$). Mitä tästä opimme? Ei enää kiireessä tehtyjä päätöksiä – seuraava bussi olisi lähtenyt 20 min päästä, missä ajassa olisimme ehtineet selvittää asioita ja käydä vessassa…

Olimme jälleen viikonloppuna liikkeellä, joten kaupunki oli ruuhkainen ja majoitusvaihtoehtoja meidän budjetissa rajallisesti. Tämä näkyisi varmasti myös itse vaelluksella…

Quilotoa kierroksen alkupisteeseen

Heräsimme klo 6 tekemään hostellin keittiössä aamiaista. Syötyämme avocado-kananmunaleivät veimme isot rinkkamme säilytykseen. Tuntui hassulta, että säilytyksestä pyydettiin 1$/laukku/päivä, kun aikaisemmin olemme saaneet jättää laukut maksutta hostellin säilöön… Tämä on varmasti heille hyvä bisnes!

Puoli 8 jälkeen lähdimme kiiruhtamaan bussiasemalle, josta bussit kohti Sigchosia lähtivät. Ensimmäinen bussi lähti klo 8 ja olimme juuri ja juuri ajoissa. Varmaankin koska oli lauantai, bussi tuli tupaten täyteen, eikä kaikille riittänyt istumapaikkaa. Me olimme niiden viimeisten joukossa, jotka saivat istumapaikalliset matkaliput (2,65 $/hlö). Arviolta lähes puolet matkustajista oli turisteja. Kauhukuvat ruuhkaisesta vaelluksesta hiipivät mieleen….

Kuten Ecuadorissa yleensä, ja osin myös Perussa, bussimatkan aikana bussissa lappasi kaikenlaista kauppiasta. Lisäksi matka kesti enemmän kuin arvioitu 2 tuntia, todennäköisesti siksi, että muutama paikallinen kärsi matkapahoinvoinnista ja bussi pysähteli oksutauoille vähän väliä. Lopulta saavuimme Sigchosiin ja ostimme parit leivät leipomosta lounaaksi ennen kuin aloitimme ensimmäisen pätkän vaelluksesta.

Vaelluksen suunnitelma

Varasimme vaellukselle kolme päivää, jolloin päivämatkat pysyivät inhimillisinä (n. 10km/päivä).

  1. Sigchos – Isinlivi
  2. Isinlivi – Chugchilan
  3. Chugchilan – Quilotoa

1. Vaelluspäivä: Sigchos – Isinlivi

Koska pääsimme myöhään liikkeelle, jännitti, ehtisimmekö perille ennen mahdollisia iltapäiväsateita. Yritimme siis pitää hyvää tahtia yllä. Alkupätkä kulki pääosin hiekkatietä pitkin rinnettä alas maatilojen ohi, välillä oikasten pienempiä polkuja pitkin.

Kun pääsimme alas joelle, nautimme laakson kauneudesta – maisemat olivat hyvin alppimaiset. Ylitimme joen ja sen jälkeen alkoikin raskas nousu ylös. Onneksi matkalla oli mahdollista nauttia eukalyptus metsien huumaavasta tuoksusta ja pysähdellä seuraamaan maatilojen eläinten touhuja. Ohitimme useampia “ruohonleikkureita” eli vuohia, lehmiä ja aaseja, jotka oli kiinnitetty tien viereen (tai keskelle tietä) narun päähän syömään ruohoa. Muita retkeilijöitä ei taas näkynyt.

Paikalliset olivat peltotöissä jyrkille rinteille rakennetuilla viljelyksillä ja yhdessä talossa soitettiin radiota niin kovaa kuin vain toosasta sai irti – veikkaan, että maanviljelijä halusi kuulla jalkapallouutiset samalla kun oli hommissa.

Kilometrit taittuivat lopulta yllättävän nopeasti ja aurinkokin välillä paisteli. Meitä vastaan tuli vanhempi mies, joka purskahti yhtäkkiä itkuun. Hän oli puheidensa mukaan matkalla apteekkiin ostamaan vaimolleen lääkettä. Ja ostokseen hän pyysi meiltä rahaa. Tilanne vaikutti hassulta ja lisäksi olimme lukeneet, että erilaisia kerjäysyrityksiä reitillä voisi tulla vastaan. Meillä ei ollut ylimääräistä antaa, joten jatkoimme matkaamme ja toivotimme hänelle onnea etsintöihin. Vältyimme sateilta ja saavuimme kolmen maissa upeaan majoituspaikkaamme, Llullullaman vuoristolodgeen. Siellä keskustelimme muiden vaeltajien kanssa ja kuulimme, että todennäköisesti samalla miehellä oli heidän kohdallaan ollut erilainen tarina – haiskahti siis puhtaalta huijaukselta. Pääsimme rentoutumaan porealtaaseen ja höyrysaunaan (tavallinen sauna oli juuri alkuillasta mennyt rikki ☹️) ja nukuimme sikeästi voimia huomista varten keräten.

Vaelluspäivä 2: Isinlivi – Chugchilan

Maittava aamiainen mahassa lähdimme jatkamaan kohti seuraavaa majapaikkaamme. Oli turhauttavaa laskeutua alaspäin, kun tiesi, että edessä olisi vielä reippaasti nousua. Meitä lähti Llullullaman majoituksesta useampi pienempi porukka ja jossain vaiheessa meidät (hitaammat) saatiin kiinni. Pitkän pätkää kuljimmekin vaihtelevan kokoisissa ryhmissä. Siinä sitten jonossa kulkiessa ja jutellessa ei tullut katsottua karttaa ja teimme turhan kiekkauksen rinnettä alas laaksoon – tämän huomattuamme meidän pitikin kavuta nelivetona ylös rinnettä takaisin polulle. Muutama lisäkilometri matkaan – Hups!

Reitti kulki myös näköalakukkulan kautta, joten nousua kertyi yllättävän paljon. Olimme aivan puhki, joten loppumatka meni hitaasti edeten.

Pääsimme perille Chugchilanin kylään jälleen iltapäivällä ja saimme huoneen Cloud Forest -hostellista. Kylässä oli yllättävän kylmä, mutta onneksi pienen odottelun jälkeen suihkusta tuli kuumaa vettä.

Illallisen yhteydessä hostellin henkilökunta antoi vinkkejä seuraavaa vaelluspäivää varten. Ilmeisesti vastassa oli muutamia vaihtoehtoisia reittejä, joista muutamat olivat hieman enemmän kyseenalaisia (jyrkkiä rinteitä ja jyrkänteitä, kapeita polkuja ja maanvyöryjä).

Vaelluspäivä 3: Chugchilan – Quilotoa

Viimeisenä vaelluspäivänä edessä oli reitin raskain nousu Quilotoa-kraaterin reunalle ihailemaan samannimisen kraaterijärven kauneutta. Järvelle tehdään päiväretkiä autolla lähikaupungeista, joten oli odotettavissa enemmän turisteja, kuin mitä tähän asti.

Taas lähdimme ensin alas ja ylitettyämme joen ja muutaman kuumottavan maanvyörykohdan lounastimme taukopaikalla. Lounaaksi olimme saaneet majapaikastamme paljon hedelmiä, voileipiä ja mehut ja ne tulivat tarpeeseen ennen viimeistä nousua.

Ohitimme pienen kylän. Ihmettelimme, miksi yhtäkkiä meitä seurannut mies lähti juoksemaan meidän peräämme – mitä hänellä oli mielessään… Ensin hän jutteli niitä näitä, kyseli tiedämmekö suunnan järvelle ja käveli kanssamme. Lähistöllä oli myös muita trekkaajia, jotka eivät kuitenkaan tainneet puhua espanjaa – paikallinen mies lyöttäytyikin meidän seuraamme, kun hän sai edes jonkin tasoista juttuseuraa. Olimme varmoja, että jossain vaiheessa mies pyytäisi rahaa “palveluksestaan” (tiesimme tasan tarkkaan, mihin olimme menossa, joten emme tarvinneet opasta). Tiedustelimme, mihin hän oli matkalla ja hetken vaikutti, että hän oli tosiaan vain menossa samaa matkaa ylhäällä olevalle autotielle. Mutta sitten se tuli “one dollar, please – or even five”. Kieltäydyimme ystävällisesti ja mies kääntyi takaisin jättäen meidät jatkamaan matkaa ylös. Oli hieman petetty olo, kun alkoi tuntua, ettei paikallisten avuliaisuuteen voinut luottaa, vaan kaikkia alkoi epäillä…

Kraaterin reuna oli lähellä ja loppu puskettiin tahdonvoimalla hiekkaisia polkuja (välillä lähes dyynejä) pitkin. Lopulta tuuli yltyi: olimme päässeet huipulle! Ja vielä aurinkoisessa säässä – pian pilvet jo peittivät taivaan ja järven upeat värit katosivat.

Viimeinen bussi menisi klo 17, mutta olimmekin jo hieman ennen neljää järvellä. Ehtisimmekö aikaisempaan bussiin?

Kiiruhdimme kohti Quilotoan kylää ja saavuimme sinne juuri neljäksi. Juoksimme kylän toiselle puolelle, mistä bussit lähtevät, ja onneksi klo 16 bussi lähtikin vasta varttia yli ja ehdimme helposti. Eipä tosiaan syöty Quilotoan kylässä eikä paljoa matkamuistoja osteltu. Haalarimerkit rinkkoihin saatiin tosin hankittua!

Maisemat olivat bussimatkallakin upeat, vaikka vuoria ei kovin näkynytkään. Toivoimme selkeää säätä Latacungaan, vaikka eniten odotimme herkkuruokia, mitä olimme jo pitkään suunnitelleet kaupunkiin päästyämme syövämme.