Manangissa kaikki sujui mukavasti, ei ollut päänsärkyjä tai muitakaan vuoristotaudin oireita (okei, yön aikana oli kai taas epäsäännöllistä hengitystä, mutta vuoristolääkärien mukaan se oli vaaratonta – ei siis mitään, mikä estäisi etenemistä). Kävimme sopeutumispäivänä tapaamassa 74-vuotista lama-mummua pienessä temppelissä vuoren rinteellä (3950 m korkeudessa) ja sen jälkeen olimme valmiit seuraavaan koettelemukseen!
Tilicho-järvi ei ollut alunperin suunnitelmissamme, mutta sekä Manaslun oppaamme, Sonam, trekkausdiilerimme Suman, sekä moni vaelluksella tapaamamme suositteli tai itse suunnitteli tätä parin päivän “syrjähyppyä” Annapurna circuitilta. Piipahduksessa oli järkeä myös sopeutumismielessä, etenkin kun meillä ei ollut kiire. Järvi sijaitsee 4919 m korkeudessa ja on ilmeisesti “maailman suurin ja korkeimmalla sijaitsevin jäätikköjärvi”. Tai näin ainakin karttamme meille väitti. Kun selvittelimme faktoja, kävi ilmi, että kyseessä oli aika suuret puheet – Tilicho ei taida päästä edes korkeiden järvien TOP10:iin [1], kuten ei alueelta hiljattain löydetty toinen järvikään, Kajin. Tittelihuijauksesta huolimatta järvi olisi varmasti upea näky ympäröivine vuorineen!
Myöhemmin meille valkeni, että matka Shreekharkasta Base campille on yksi Annapurna circuitin vaarallisimmista sivureiteistä maanvyöryvaaran vuoksi. Pieni kuumotus siis tähän ennen varsinaista Annapurnan rengasreitin kohokohtaa, Thorong La:ta. Mutta tulisipa testattua, miten kroppa pärjäilee lähes 5 km korkeudessa.
Retkeen on hyvä varata ainakin kaksi päivää: yksi tai kaksi Shreekharkaan/Tilicho Base Campiin menemiseksi ja toisena/kolmantena ensin järvelle aamuvarhaisella ja takaisin Shreekharkaan tai jaksamisen mukaan vaikka Yak kharkaan asti. Onneksi meillä oli ihan hyvin viisumia jäljellä…
Pitkä puserrus perusleiriin asti vähän kauhistutti, etenkin kun nousumetrejä silloin tulisi yli 600 m. Tämä jännitti ensinnäkin siksi, että suositeltu nousu on 300-500 m/vrk (tämä olisi siis vähän yli suositellun) ja toiseksi siksi, että maanvyörykohtia ei suositella ylitettävän väsyneenä tai myöhään iltapäivällä, jolloin tuulet ja sulava lumi voivat irrottaa enemmän lohkareita, joita ei sitten väsyneenä jaksa väistää… Sovittiin, että katsottaisiin jaksamista Shreekharkassa.
Manang – Khangsar – Shreekharka
Lähdettiin aamulla tavalliseen tapaan aikaisin liikkeelle. Vuoristomaisemat alkoivat olemaan komeita, erityisen kuvauksellisia oranssin ja punaisen sävyissä hehkuvien pensaiden kera. Lepopäivän jälkeen oli taas virtaa vaeltaa, vaikka korkeus alkoi jo tuntua ja nousut olivat yhä raskaampia. Rinkka alkoi jo painaa, joten odotin innolla Shreekharkaa, jossa luopuisimme toisesta rinkasta.
Pysähdyimme aamuteelle (ja vessatauolle) Khangsarin kylään ja tee oli yksi maukkaimmista täällä juoduista. Kylä oli aika kivan oloinen ja olisi varmasti ollut varteenotettava vaihtoehto yöpymiseen, vähän vähemmän vilkas kuin pääkaupunki-Manang. Aamuteetä juodessamme paikalle saapui joukko pyöräilijöitä. Siis kyllä, olivat menossa pyörillä Tilicho Base Campiin ja siis vielä siitä eteenpäin Thorong Lan yli. Pyörillä! Siinä on kyllä polkemista ja varmasti meno on jännittävämpää (tai kauhistuttavampaa) kuin kävellen välillä tuskaisen kapeita polkuja jyrkänteen vierellä… Ei kiitos 🫣 Mutta heille, jotka extreme-ekeilystä innostuvat, tiedoksi, että tällainenkin on mahdollista. Ilmeisesti siis useammankin korkean solan ylittävä reitti oli heillä suunnitelmissa.
Me jatkoimme matkaamme jalan (vajaa 3 km) ja pääsimme Shreekharkaan lounaaksi. Vähän ehkä väsytti, mutta oloa helpotti se, että sain rinkan jätettyä majatalolle (palaisimme tänne huomenna).
Shreekharka – Tilicho Base Camp
Vaelluksen kuumottavin osuus oli siis edessä: Landslide area. Onneksi sää vaikutti hyvältä, ei kovaa tuulta. Kyselimme vastaantulevilta trekkaajilta reitin kunnosta ja jokainen muistutti lähinnä katsomaan putoilevien kivien perään, mutta muuten reitti oli hyvässä kunnossa. Matkaa Tilicho Base Campiin oli noin 6 km. Reitti mutkitteli ja näimme tulevan maanvyöryalueen jo kaukaa. Se oli merkitty myös kylteillä, mutta itseasiassa kylteillä rajatun alueen jälkeen oli vielä pitkä pätkä aivan samanlaista vyöryaluetta. Onneksi kaikista jännittävimmät (kapeimmat) osuudet olivat lyhyitä.
Kapea polku kiersi rinnettä ja ihmiset kipittivät mahdollisimman nopeasti. Meistä toinen katsoi aina ylös putoilevien kivien varalta, kun toinen eteni seuraavaan “turvalliseen kohtaan”. Tapasimme siinä matkalla tutun jenkkipariskunnan, joka oli tulossa Tilicho-järveltä (he eivät pitäneet sopeutumispäivää Manangissa, joten olivat meitä yhden päivän “edellä”). He sanoivat, että vaellus järvelle oli ollut raskas ja heillä oli mennyt 7-8 tuntia sinne ja takaisin (perusleiristä). Tosin toinen jenkeistä oli kärsinyt päänsärystä, sormien pistelystä ja pahasta hengästymisestä kävellessä, joten heidän vauhtinsa oli ollut heidän mukaansa “todella hidas”. Ehkä siis meillä menisi retkeen saman verran aikaa, koska olimme heitä aika paljon hitaampia normaalistikin.
Maanvyöryalueella tuli myös vastaan niin muuliletka kuin ajattelemattomien paikallisten opiskelijoiden jengikin. En tiedä kumpi oli vaarallisempi 😅 Meitä ihmetytti suuresti osa paikallisista, jotka olivat huristelleet Kathmandusta Manangiin ja tulleet Tilicho-järven reitille vaikuttaen siltä, etteivät olleet kyllä ottaneet mitään selvää olosuhteista tai muutenkaan varautuneet matkaan. Samalla kun me olimme varuillamme, seurailimme putoavia kiviä ja annoimme tietä vastaantuleville, niin nämä yhdet sankarit painoivat ohitsemme kaiuttimet täysillä musiikki pauhaten, tennareissa ja nahkatakeissa, huomioimatta juurikaan sitä, kuinka kapea polku oli siinä kohtaa. Osa lähti maanvyöryalueelle vasta iltapäivällä, kun putoilevien kivien riski oli suurempi eikä monella ollut selvästi edes jaksamista mennä osuutta ripeästi…
No, onneksi tiellemme ei sattunut kuin muutama pieni putoileva kivi, yksi muuliletka ja yksi pahempi joukko turvallisuusperehdytystä kaipaavia paikallisia. Pääsimme perusleiriin (4150 m) juuri ennen kuin aurinko painui vuorten taakse ja katsastimme meille Shreekharkasta puhelimitse varatun huoneen, joka oli oikein kiva. Lounaspaikassa tapaamamme saksalais-aussi-pari oli päässyt meitä aikaisemmin perille ja saimme heiltä avaimen.
Auringon laskiessa siirryimme syömään illallista ja törmäsimme jälleen Upper Pisangissa tutuiksi tulleisiin korealaisiin. Vaelluksella muodostuu nopeasti eräänlainen “trail family” – samat ihmiset tulevat vastaan aina lounas- ja majapaikoissa, kun kaikilla on enimmäkseen samat suunnitelmat. Hauskaa nähdä tuttuja!
Ihanaa, kun jälleen sai mennä hyvällä omallatunnolla nukkumaan aikaisin – huomisaamuna oli tiedossa aikainen herätys.
Tilicho Lake (4919 m)
Kello 4:30 aamupala. Noin klo 5 lähtö. Ulkona oli vielä pimeää, joten otsalamput tulivat tarpeeseen, samoin kevytuntsikka, merinokerrasto, nahkarukkaset ja pipo. Nyt oli all in tai pitäisikö sanoa all on – kaikki mahdolliset mukana olevat lämpimät vaatteet ja varusteet päällä. Lisäksi olimme saaneet vinkin juomaveden kuljettamisesta jäätymättä: molemmilla oli untsikan taskuissa pienet juomavedellä täytetyt limsapullot lämmityksessä. Pakkasta oli arviolta -10°C, joten auringonnousua odoteltiin malttamattomina. Vaikka nousumetrejä tulisikin päivän mittaan lähes 800, eteneminen näillä korkeuksilla oli sen verran hidasta, ettei kroppa tuntunut pysyvän lämpimänä pimeässä. Nousu oli raskasta, mutta tähtitaivas uskomattoman kaunis. Kun aurinko vihdoin nousi, olikin sitten ihan mukava tallustaa.
Väkeä oli reitillä ihan kiitettävästi, pääasiassa paikallisia kaveriporukoita, joista osa näytti siltä, etteivät ikinä pääse järvelle – sen verran tuskaiselta nousu vaikutti jatkuvista tauoista huolimatta. Toivottavasti joku kaveruksista osasi tunnistaa, milloin oli tarpeen kääntyä takaisin. Paikalliset eivät ole mitenkään immuuneja vuoristotaudille, etenkään Nepalin alavammista osista tänne suuntaavat, vaikka osa niin tuntui ajattelevan.
Osa noususta oli melko jyrkkää siksakkia ja pelotti ajatuskin alaspäin tulosta, kun aurinko olisi sulattanut lunta loskaksi. Nyt aikaisin mentäessä lumi oli vielä hyvää pakkaslunta, joten kengissäkin oli vielä pitoa. Emme laittaneet noustessa vielä microspikejä (jääpiikkejä) kenkiin, mutta sellaiset oli kuitenkin mukana. Aiheesta käytiin jatkuvasti keskustelua Annapurna circuitin WhatsApp-ryhmässä huonojen säiden ja lumisateiden jälkeen, joten olimme suosiolla hankkineet parit Pokharasta.
Nousu tuntui ikuiselta ja vaikka mäki loppui, oli itse järvelle vielä yli puolen tunnin matka. Ylhäällä oli sumuista (pilvistä?) ja välillä aurinko katosi täysin harson taakse. Kun vihdoin pääsimme Tilicho-järvelle, peitti sitä mystinen usva.
Yksi vaeltaja oli odotellut kirkasta säätä jo puolisen tuntia, mutta meillä kävi tuuri: kävimme hakemassa teekupposet (200Rs./kuppi), söimme jakkijuustoa ja patukoita ja *TSÄDÄM!* pian pilvi olikin väistynyt. Järvi komeili auringossa kirkasvetisenä valkoiset vuoret taustalla. Wau!
Ihailimme maisemia hetken ennen kuin käännyimme takaisin palataksemme perusleiriin. Aurinko oli jo sulattanut voimakkailla säteillään lunta ja osa polusta oli enemmän tai vähemmän pehmennyt. Ohitimme korealaiset miehet ennen siksakkikohtaa ja ihmettelimme, mitä toinen istui lumipenkassa. Pian selvisi, että hän kärsi lumisokeudesta 😵 Näillä korkeuksilla auringon UV-säteily on erittäin voimakasta ja vielä lumen heijastava vaikutus siihen päälle – kohtalokasta ilman kunnon aurinkolaseja! Koska hän oli unohtanut aurinkolasinsa perusleiriin, eikä mitenkään pystyisi laskeutumaan turvallisesti tuossa kunnossa, Julle lainasi omat lasinsa hänelle. Sovittiin, että tarvittaessa vaihdeltaisiin keskenämme mun laseja.
Lasku sujui mikropiikeillä yllättävän mukavasti, vaikka pahimmassa sohjossa niistä ei ollut kovasti apua. Nyt haluttiin päästä mahdollisimman nopeasti alas, jotta Jullen silmät pääsisivät lepäämään. Suhteellisen nopeasti oltiinkin alhaalla, ainakin verrattuna heihin, keillä piikkejä ei ollut (puhumattakaan niistä sankareista, jotka olivat matkassa tennareilla). Koko ajan tuli vastaan myöhemmin retken aloittaneita ja pohdimme, miten ihmeessä he pääsisivät lumiosuutta edes ylös… Normaalistihan tähän aikaan ei kaiketi ollut lunta nimeksikään tällä reitillä – olivatkohan ottaneet tätä poikkeuksellista lumentuloa huomioon…
Tilicho Base Camp – Shreekharka
Kyllä ansaittu lounaspizza maittoi! Jullen päätä särki jonkin verran (aurinko, nestehukka, todennäköisesti myös korkeus), joten hän otti pienet nokoset. Naama oli tainnut jonkin verran palaa ja janotti hirveästi. Korealaiset pääsivät turvallisesti alas ja olivat yltiökiitollisia lainatuista aurinkolaseista. Saimme kokikset kiitokseksi ja se olikin kyllä siinä tilanteessa aivan huippua!
Kun pahin uupumus oli levätty (n. klo 14-15), lähdimme jatkamaan takaisin Tilicho Base Campiltä kohti Shreekharkaa. Uudelleen maanvyöryalueiden ohi ja tällä kertaa tuntui, että pahimmat kipitettiin vielä ylämäkeen. Huhhuh. Tuntui kyllä niin hyvältä päästä perille!
Shreekharkan majatalon huone ei ollut kummoinen, varmaan yksi vaatimattomimmista tähän asti ja lattia aivan tomusta likainen. Olin varma, että jonkinlaisia “kavereita” tulisi vierailulle huoneen kattoparrujen läpi. No… Yksi yö… Ainakin oli puhtaat lakanat…
Shreekharka – Yak kharka
Tuli nukuttua ihan ok:sti, meillä oli erilliset sängyt, mutta taidettiin lopulta kömpiä saman peiton alle nukkumaan, kun oli jälleen melko kylmä yö (parisänky olisi toivelistalla taas seuraavissa majapaikoissa). Ikäväksemme huomasimme, että Jullen ainoat paksut sukat olivat unohtuneet Tilicho Base Campiin, jossa olimme pesseet nyrkkipyykkiä. Laitoimme korealaisille viestiä, jos he sattuisivat vielä olemaan siellä (olivat jääneet sinne vielä yhdeksi yöksi). Onneksi Shreekharkassa oli sekatavarakauppa, josta löytyi myös L-kokoiset sukat Thorong Lan ylitystä varten.
Matka takaisin Annapurnan rengasreitille oli yksi parhaista: melko helppokulkuinen, upeat maisemat (en voi liikaa hehkuttaa kauniita syksyn värejä vuoristomaisemassa!!) ja muutama mystinen rauniokyläkin matkalla. Ei kannata siis suunnitella yöpyvänsä Upper Khangsarin tai Middle Khangsarin kylissä, ellei ole omia leiriytymiskamoja mukana – molemmista kylistä oltiin siirrytty jo aikoja sitten alemmille rinteille ja rauniokylien alueet olivat lähinnä eläinten laitumena. Näimme lampaita (“blue sheep”?), jotka näyttivät peuroilta.
Ohitimme pitkän odottelun jälkeen pari isompaa ryhmää, jotka etenivät hitaasti alas näköalapaikalta. Onneksi olimme tottuneet lumella talsimiseen (ja ehkä nuoret nivelet helpottivat alaspäin tulemista iäkkäämpiin ryhmä jäseniin verrattuna). Aamupäivä oli mennyt nopeasti, mutta nälkä alkoi jo kurnia, joten halusimme ruokaa ja pian 😅
Kuin tilauksesta joen luona oli pieni ravintola, jonne ehdimme ennen isoja ryhmiä. Tilasimme paistettuja nuudeleita ja paistettua riisiä vihanneksilla, koska kananmunat oli loppu. Oli ihanaa päästä lepuuttamaan jalkojaan ja ottaa vaelluskengät hetkeksi jalasta. Suuri ryhmä saapui ja heidän oppaansa riensi tilaamaan ruuat keittiöön. “Varmasti tässä käy niin, että noi saa meitä ennen ruuat”, ajateltiin ääneen. Ja YLLÄTYS YLLÄTYS, niinhän siinä kävi. Täällä ei pätenyt first come, first serve. Asia ärsytti tietysti nälkäistä mieltä, mutta pahinta oli se, että ryhmän lisäksi meidän jälkeemme tullut trekkaajapariskunta sai MYÖS ruokansa ennen meitä. Mitä ihmettä?!! Ruokaärsy valtasi meidät. Jouduimme odottelemaan yhä ruokaamme ja Julle kävi kysymässä jo sen perään. Kokki pahoitteli ja sanoi olevansa yksin keittiössä. No… Silti ärsytti.
Vihdoin saimme tilaamamme ruuat ja voi että mikä pettymys se olikaan! Ei tosiaan helpottaneet meidän olotilaamme ne annokset: Jullen “paistetuista” nuudeleista puuttuivat vihannekset, joita taas minun yli-pippurisessa paistetussa riisissä oli muutama (selkeästi viimeiset). Ja siis sitä pippuria oli aivan tuhottomasti, tuntui kuin sillä olisi yritetty kompensoida puuttuvia vihanneksia. En pystynyt syömään kuin pari lusikallista, eikä pystynyt Jullekaan, joka kävi ihmettelemässä asiaa kokille kun maksoi ruokamme. Saimme sentään jotain alennusta hinnoista, mutta nälkä olla ja pysyi. Kokki vaihtoi meditatiivisen musiikin johonkin raskaamman sarjan teknohuudatukseen. Ei tainnut olla hänelläkään kovin hyvä päivä.
Onneksi Yak Kharkaan ei ollut enää pitkä matka (vaikka matka tosin tuntui pitkältä, kun AINA oli vielä yksi mäki ja vielä yksi mutka…). Jäimme kylän raitin toiseen majataloon, joka vaikutti olevan aika täynnä ja menu oli hyvä. Saimme viimeisen huoneen (parisänky!), joka tosin oli jo kalliimpi kuin aikaisemmissa paikoissa. Huoneiden ja ruuan hinnat nousivat ylemmäs tultaessa. Ensimmäisessä majatalossa olisi tosin yöpynyt ilmaiseksi, jos ruokaili siellä, mutta paikka ei ollut kovin puoleensavetävä, joten jatkoimme matkaa.
Näimme ikkunasta, kun korealaiset ystävämme nousivat kylän raittia pitkin kohti majapaikkaamme – he tosiaan kävelivät koko matkan Tilichon perusleiristä tänne?? Julle riensi ulos kysymään sukkiensa perään. Hauska jälleennäkeminen, mutta valitettavasti he olivat nähneet viestimme liian myöhään ja olivat jo matkalla.
Yak Kharkasta eteenpäin ei ollut nettiyhteyttä, joten trekkaajat kokoontuivat ruokailutilaan keskustelemaan keskenään (harvinaista nykypäivänä 😅). Oli mukava kuulla, että monella muullakin oli samanlaiset suunnitelmat tulevaa solan ylitystä varten. Seuraavaksi siis suuntaisimme jo Thorong Lan juurelle – joko Thorong Phediin tai High Campiin. Jännittävää!