PELNI on Indonesian valtion pyörittämä laivayhtiö, jolla on melko laaja reitistö ympäri Indonesiaa. Koska liikkumiseen menee suhteellisen paljon rahaa (kaikkeen muuhun verrattuna), on tällainen edullinen vaihtoehto tervetullut.
Päästäksemme Labuan Bajoon otimme kaksi PELNIä:
*Banda-Ambon
*Makassar-Bima-Labuan Bajo
BANDA-AMBON
Olisimme päässeet PELNIllä Banda-saarilta Makassariin asti, mutta aikaisemmin matkallamme tapaamamme Alex kehotti meitä mieluummin lentämään Ambonista Makassariin. Olimme myöhemmin tästä vinkistä kovin kiitollisia, sillä kahden yön viettäminen KM. TIDAR -laivalla ei olisikaan houkutellut. Tajusimme välttäneemme yöpymisen tunkkaisessa, väkeä pursuavassa makuusalissa, ja matkustimme sen sijaan vain 8 tuntia Amboniin.
Liput ostimme Banda Neiran PELNI Officesta (110.000/hlö), mutta toisin kuin luulimme, emme kyenneet ostamaan etukäteen Makassarista lähtevään PELNIin lippuja (ilmeisesti toimiston netti ei toiminut). Tämä osoittautuikin myöhemmin ongelmaksi, sillä Makassarin PELNI-toimistolla saimme kuulla laivan olevan jo “täynnä”.
Banda Neiran satamaan PELNI saapui aikataulusta reilusti myöhässä. Tämä oli kuulemma valitettavan yleistä, mutta me näimme satamaan hostelliltamme, joten odottelimme laivaa aamukahveja juoden. Kello seitsemän sijaan laiva lähtikin sitten kymmenen jälkeen. Sataman lähistö muuttui yhdessä päivässä torikauppiaita kuhisevaksi markkinapaikaksi, josta PELNI-matkailijat saattoivat ostaa matkaevästä: nasi kuning (keltaista riisiä), ikan bakar (grillattua kalaa), hilloja, pähkinöitä, pikkusuolaisia… kaikkea löytyi!
Hengailimme koko ensimmäisen laivamatkan ulkona laivan kannella. Alex jatkoi matkaseuranamme ja kertoi lisää ihmeellisiä tarinoita siitä, miten hän on innostunut hengellisistä asioista – me vain kuuntelimme kiinnostuneina ja kahdeksan tuntia kului näin erittäin nopeasti.
Lisäksi näimme kaksi valtavaa valasta aivan laivan vieressä – kuulemamme perusteella saattoivat olla jopa sinivalaita.
Matka taittui mukavasti, vaikka istumapaikkamme kannella oli ehkä liian keskeisellä paikalla: tuijottavia, ihmetteleviä ja välillä ahdistaviakin katseita ei päässyt piiloon. Kuinkakohan moneen kertaan poseerailimme paikallisten kanssa, jotta he saisivat valkoista väriä Instagram-tileilleen.
Hatta-saarella tapaamamme liikunnanopettaja löysi meidät kannelta ja jälleennäkemisestä innoissaan kutsui meidät kylään. Hukkasimme hänet kuitenkin ennen satamaa, kummallakaan ei ollut puheaikaa jäljellä, emmekä kyenneet löytämään toisiamme sataman hälinässä. Ambonin satamaan saavuimme myöhään illalla eikä kokemus ollut lainkaan mieleinen: pimeässä satamassa, väenpaljoudessa puikkelehtimista taksikuskien tarjoushuutojen kajahtaessa joka suunnalta. Lisäksi olimme melko varmoja siitä, että olimme joutumassa ryöstöyrityksen uhreiksi, kun lauma opiskelijoita piiritti meidät pyydellen vastaamaan “vain pariin kysymykseen, joista on englannintunnilla määrätty kotitehtävä”. Ei siinä muuten mitään, mutta kymmenet kädet sohivat äänittävillä puhelimilla kun yksi tyttö yritti kysellä kysymyksiä. Sanoimme ystävällisesti olevamme kiireessä ja lähdimme kävelemään, mutta joukko lähti kinuen seuraamaan. “Just 5 minutes”. Liekö olleen oikeasti koulutehtävä, mutta nyt jäi haastattelut saamatta, sen verran ahdistava tilanne oli.
Oli harmi, ettemme kyenneet löytämään herra Ali-opettajaa enää, sillä olisi varmasti ollut mielenkiintoista päästä yöpymään paikallisen luokse.
Etsimme Ambonista edullisen hotellin ja katsastimme bussipysäkin sijainnin seuraavaa aamua varten. Kaupunki sataman hälinää lukuunottamatta oli mukavan oloinen, mitä nyt ehdimme muutamia kojuja kierrellä. Aamuvarhain klo 4:50 lähdimme DAMRI-lentokenttäbussilla (35.000/hlö) lentokentälle ja lensimme Makassariin.
MAKASSAR-BIMA-LABUAN BAJO
Makassariin lennettyämme oli vuorossa seuraava PELNI-eksperienssi. Kuten sanottu, emme saaneet ostettua lippua maista, mutta ymmärsimme sen onnistuvan laivassa. Näin sanoimme kaikille sataman työntekijöille, jotka tarkastivat lippuja, ja ihme ja kumma pääsimme laivaan sisään. Tällä kertaa luvassa oli laivalla yöpyminen, mutta koska lippuja meillä ei vielä ollut, eikä KM. SIRIMAU -laivankaan makuusali kieltämättä houkutellut, leiriydyimme taas laivan kannelle. Edellisestä kerrasta viisastuneina etsimme mahdollisimman syrjäisän paikan, jossa ei olisi niin paljoa ohikulkuliikennettä.
Lippuongelma selvisi laivan infotiskillä. PELNImies ei ollut aivan varma hinnasta Labuan Bajoon (miksei?), mutta kerroin katsoneeni netistä hinnaksi 250.000/hlö. Se sopi hänelle, en tiedä mitä siinä tapahtui, mutta lopulta maksoin 400.000 rupiaa meistä kahdesta yhteensä. En saanut mitään tositetta maksusta, en lippua, mikä kuumotteli ensialkuun: kusetettiinkohan tässä ihan täysillä turistia. Aloin olla varma siitä, että rahat menivät vain kapteenin omaan kukkaroon. Ja luultavasti jotain hämärää siinä olikin. Nimemme olivat kuitenkin listalla, joten lipuntarkastajat sekä myöhemmin myös ruokajonon työntekijät senkun nyökkäilivät hymyillen.
Saimme kaikki ateriat, mutta emme makuupaikkaa (laivalippua vastaan saa 3 yksinkertaista ateriaa päivässä, jotka kuitataan lipun takapuolelle).
Olisimme ehkä päässeet halvemmallakin, jos olisimme noudattaneet yhden reissaajan vinkkiä korruptoituneista lipuntarkastajista: heille 50.000 maksamalla asia oli kuulemma sillä selvä, joten kahden tarkastuksen jälkeen olisimme vielä jääneet plussan puolelle (liput tarkastettiin jokaisen pysähdyksen jälkeen). Kepulikonstit eivät kuitenkaan innostaneet (pakollista enempää). Nyt olimme kuitenkin maksaneet lähes oikeasta lipusta ja voisimme ajatella kaiken menneen sääntöjen mukaisesti.
STEFAN – kävelijä
Tapasimme mielenkiintoisia matkaajia, joista yksi oli jotakin aivan erityistä: saksalainen viiskymppinen mies, joka käveli. KÄVELI (??!) ympäri maailmaa. Siis tosielämän Forrest Gump. En tiedä mitä hänen tarinoistaan uskoa todeksi ja mitä ei, niin uskomattomia matkakertomuksia hänellä oli jakaa kanssamme. Ja mieshän puhui taukoamatta. Hän oli kävellyt nukkumatta viimeiset 3 vuorokautta Pohjois-Sulawesiltä etelään Makassariin, mutta silti suu kävi. Näin meillä oli taas viihdettä Bimaan asti, josta Stefan jatkoi “harjoitteluaan” läpi Sumbawan kohti Lombokia ja Balia. Hänen ultimate tavoitteensa oli kävellä Afrikan pohjoiskärjestä Etelä-Afrikan kärkeen asti: hän oli suunnitellut aloittavansa nyt vuoden 2015-16 vaihteessa ja aikaa kuulemma menisi arviolta 1,5 vuotta. Kävelyn lisäksi hän oli keräilijä. Keräili kaikennäköistä, eritoten naamioita (ammatiltaan arkeologi oli lähes addiktoitunut maskeihin) tulevaa museotaan varten. Kaikki oli suunniteltu jo, Afrikan reissu olisi viimeinen kävely”retki”, jonka hän suorittaisi ja sen jälkeen siirtyisi jakamaan keräämäänsä tietoa ihmisille museon muodossa.
Huhhuh. Vaikka miestä ei aina kyennyt uskomaan, ei häntä voinut olla ihailematta. Hän halusi rauhaa ja oli varma, että kykenisi tekemään maailmasta vielä paremman paikan (välillä tosin hieman uhkarohkein teoin).
Jäämme innolla odottamaan Stefanin kuulumisia, toivoen kaikkea hyvää hänen, välillä todella vaarallisen oloiselle, matkalleen.
Stefanin hiljettyä nukuimme kannella yllättävän hyvin. Toinen lattialla alustan päällä ja toinen riippumatossa. Alue oli yhtä torakkaa lukuunottamatta melko siistin oloinen, eikä tuulikaan yltynyt yöllä hurjaksi. Nukuimme käytävän päässä silkkimakuupussit pahimmalta tuulelta suojaten.
Aamulla saavuimme Bimaan. Siellä alkoi taas markkinat, sai katsoa kamojensa perään, kun porukkaa viiletti sisään ja ulos laivasta. Biman jälkeen oli hiljaista. Vaikutti siltä, että puoli laivaa tyhjeni Stefanin mukana. Riipuimme riippumatossa ja loikoilimme leirissämme bulgarialaisen reissaajan kanssa jutellen. Tuli siihen muutamia paikallisiakin kyselemään kuulumisia. Maisemat olivat kuitenkin komiat, näimme tulivuoren, J bongasi parit delfiinit ja pääsimme ihailemaan Komodon saaristoa auringonlaskussa. Eikä laivalla nälkä tullut huonosta laivaruuasta huolimatta: aina oli joku kaupittelemassa milloin kanariisiä, milloin hernekeittoa tai leipiä. Olisi sieltä saanut sipulisäkinkin ostettua, jos olisi halunnut kotiinviemisiksi kanniskella.
k
Saavuimme lopulta Labuan Bajon satamaan, joka oli Amboniin nähden rauhallinen. Olimme selvinneet 30 tunnin pelnittelystä. Kokemus, joka oli kyllä mieleenpainuva.