Päätimme Koh Changilla löhöttyämme piipahtaa Kambodžan puolella, kun se oli niin näppärästi lähellä. Maateitse rajan ylittäminen jännitti, joten yritimme ottaa mahdollisimman paljon selvää asioista.
Ensimmäisenä vinkkinä luimme matkaoppaastamme, että Kambodžan rajan virkailijat saattavat olla korruptoituneita ja hankalia – siksi olisi hyvä hankkia e-viisumi, ettei viisumimaksussa voida niin helposti huiputtaa.
Toisena vinkkinä netissä tuli vastaan kauhutarinoita matkanjärjestäjistä, joiden erittäin halpojen bussilippujen takana oli useita rahastushuijausyrityksiä matkalla. Näihin siis tutustuimme, jotta olisimme varautuneita.
Tässä kirjoituksessa käyn läpi muutamia näistä vinkeistä (ja varoittavista esimerkeistä) ja lopuksi oma kokemuksemme rajan ylityksestä.
e-Visa
Sähköinen viisumi (36 USD) oli näppärää hakea Kambodžan virallisten nettisivujen kautta, mutta sitä varten piti ensin selvittää / päättää muutama asia:
- Aiottu maahantulopäivä
- Rajanylityspaikka
- Osoite maassa (hotelli)
Nettisivuilla arvioiduksi käsittelyajaksi kerrottiin 3 arkipäivää, joten arvioimme maahantulopäivän sen mukaan. Rajanylityspaikaksi valitsimme Koh Changia lähinnä olevan Koh Kongin raja-aseman (Thaimaan puolella Hat Lek, Kambodzan puolella Cham Yeam). Emme olleet vielä tehneet hotellivarausta, joten laitoimme hakemukseen hostellin, jossa todennäköisesti yöpyisimme.
e-Viisumin hyväksyviä rajanylityspaikkoja ei ollut montaa, mutta ne oli selkeästi listattu hakemuksessa. Usein myös läpimenomatkapaketeissa mainitaan, minkä rajan kautta kuljetus tapahtuu.
Rajanylityspaikka kannattaa varmistaa bussiyhtiöltä, vaikkakin viisumin tietoja (saapumispäivä, rajanylityspaikka ym.) saa ilmeisesti muokattua netissä jälkikäteenkin. Me emme onnistuneet muokkaamaan hakemustamme, mutta kunhan omat tiedot ja rajanylityspaikka on oikein, ja viisumi myönnetty, ei pitäisi olla ongelmia.
Huijausyrityksiä
Netissä vastaan tuli useita tähän tyyliin eteneviä matkakertomuksia, joissa ilmeisesti on ostettu todella (liiankin) edulliset liput koko matkalle matkatoimistosta – tyypillisesti Siem Reapiin joko Bangkokin Khao Sanilta tai Koh Changilta:
- Bussi lähtee liikkeelle ja pian pysähtyy bensa-asemalla, mahdollisesti odottaa muita matkustajia / kuljetettavaa tavaraa, jota ei tule kuitenkaan… Moni jää ihmettelemään, oliko tämä täysin turha pysähdys vai pelataanko tässä vain aikaa – jos aikoo itse vaihtaa bussia rajan toisella puolella, täytyy olla ennen iltapäivän viimeistä bussia perillä bussiasemalla.
- Bussi saapuu rajan tuntumaan (n. 1km päähän rajasta) ravintolaan, josta saa ostettua (turistihinnoin) ruokaa. Samalla matkustajille jaetaan maahantuloselvityksen lappuja / viisumihakemuksia, jotka pyydetään täyttämään. Hieman erikoinen paikka virallisille lomakkeille…
- Matkanjärjestäjä tarjoutuu avustamaan (tai jopa painostaa) viisumin hankinnan kanssa, pienestä lisämaksusta viisumi hoituu “pikana”, eikä kuulemma tarvitse rajalla jonottaa viisumijonossa. Tämä maksaa tietysti enemmän, kuin mitä viisumi oikeasti rajalta tai sähköisesti hankittuna kustantaisi. Lisäksi lisäpalvelu vaatii passin luovuttamisen, mikä on aina hieman riskaabelia. Jos palvelusta kieltäytyy, voivat matkanjärjestäjät heittäytyä aggressiivisiksi. On myös tapauksia, joissa kyyti raja-asemalle ei ole järjestynyt ilman, että passista on luopunut tämän epämääräisen viisumipalvelun lisähintoihin alistuen.
- Ennen rajalle saapumista matkustajille annetaan tarrat liimattavaksi paitaan. Tarroilla viestitään siitä, että jatkoyhteys rajan toisella puolella on kunnossa. Ei tarraa, ei lippua (sillä Thaimaan puolella yleensä bussilippu otetaan pois). Tarran pihtaamisella saatetaan myös kiristää esim. hankkimaan pikaviisumi kalliiseen hintaan.
- Rajalla joutuu usein jonottamaan (etenkin ulos maasta) ja erityisen ruuhkainen on kuulemma Poipetin rajanylityspaikka. Jonottamista ei voi ohittaa edes pikaviisumilla, vaikka se säästää viisumiluukulle jonottamisen Kambodžan puolella. Sinänsä positiivista, että vaikka matkanjärjestäjien antaisi hoitaa paperityöt puolestaan, saatu viisumi itsessään vaikuttaisi aina olevan ihan käypä, eikä mikään väärennös. Maahantulolapukkeen täyttämiseen ja matkatavaroiden kantamiseen löytyy useita apukäsiä, jotka odottavat avustaan korvausta. Jos siis et halua maksaa, kanna mukanasi varmuudeksi oma kynä, täytä laput ilman apua ja kanna omat tavarasi.
- Rajan yli on käveltävä (muutama sata metriä). Kun rajan yli on päästy, on löydettävä oman matkanjärjestäjän yhteyshenkilö tai odottaa jatkoyhteyttä varsinaiselle bussiasemalle tai maksaa ekstraa nopeammasta kyydistä sinne (jos matkalla on tullut kiire viimeiseen bussiin). Usein tuk-tuk-kuskit päivystävät rajalla kyytiä tarjoten. Paikalliset yrittävät ehkä vakuutella, ettei busseja mene vielä moneen tuntiin (tai enää laisinkaan), jotta hätäisimmät ottaisivat kalliin kyydin. Yleensä tämäkin kyyti kuitenkin sisältyy matkapakettiin, kunhan löytää oikeat henkilöt eikä lähde välillä aggressiivisestikin kyytiään kaupittelevien kuskien kyytiin. Jos jatkoyhteys ei kuulu matkapakettiin, monet ovat ohittaneet pahimmat kyydin kaupittelijat ja kävelleet hieman bussiaseman suuntaan, josta ovat saaneet normaalihintaisen kyydin.
- Kun lopulta pääsee määränpäähän, ei bussi tietenkään vie kaupungin keskustaan vaan pysähtyy laitamilla sijaitsevalle bussiasemalle, josta on pakko ottaa taas kyyti eteenpäin. Hinnoissa yritetään usein jekuttaa ja pienen matkan päästä (tai hyvien neuvottelutaitojen avulla) voikin löytää ihan kelpohintaisen kyydin. Moni kuitenkin tulee maksaneeksi aivan liikoja tietämättömyyttään.
Ei siis kuulosta kovin mukavalta hommalta ylittää rajaa maateitse… Halusimme kuitenkin yrittää ja toivoa, ettei kohdallemme osu pahoja uunotuksia.
Meidän kokemuksemme
En tiedä, onko korona vienyt pahimmat onnenonkijat, mutta meidän kokemuksemme rajan ylityksistä olivat oikein sujuvia. Ehkä nettikirjoitteluiden tehtävänä oli pelotella ja lisätä kalliimpien kuljetuspakettien myyntiä?
Rajanylitysmatkat olisi voinut järjestää omatoimisesti alusta loppuun (lautta-, bussi- ja taksimatkat), mutta tällä kertaa päätimme maksaa hieman enemmän saadaksemme pakettina kuljetukset Koh Changilta Phnom Penhiin ja toiden setin järjestimme hotellimme kautta Siem Reapista takaisin Bangkokiin.
Matkustimme minibussilla sveitsiläisten kaverusten kanssa Hat Lek -rajalle lähellä Koh Changia. Kuten monessa matkakertomuksessa, myös me kävimme ensin tankkaamassa ja huoltsikalla oli mahdollista käydä (erittäin siistissä) vessassa. Emme saaneet selville, olisiko matkalla missä vaiheessa lounastauko, joten ostimme varmuuden vuoksi juotavat jugurtit.
Olimme hommanneet sähköisen viisumin etukäteen, joten emme stressanneet viisumiasioita. Sveitsiläisillä ei ollut viisumeita, joten jännityksellä seurasimme, miten heidän käy.
Saavuimme rajalle ilman ravintolapysähdyksiä ja kuskimme soitti Kambodzan yhteyshenkilölle, jotta hän tulisi meitä rajalle vastaan. Thaimaan puolella sykkeitä nostatti rajavirkailijan vaatimus maahantulolapun esittämisestä. Sveitsiläisillä tälläinen oli, koska he olivat tulleet maateitse Laosista. Me taas emme olleet saaneet leimoja lipukkeeseen Bangkokin lentokentällä (lappu meille tosin oli jaettu lentokoneessa täytettäväksi). Sitä sitten siinä selviteltiin tovi, mutta melko nopeasti pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että lentokentältä nykyään ei leimattua lappua saanut. Huh.
Kuvat ja sormenjäljet otettiin ja saimme exit-leiman passiin. Sitten vain toiselle luukulle (Kambodzan puolen immigration-tiskille). Tässä vaiheessa Kambodzan kuskimme vei sveitsiläiset viisumiluukulle ja he saivat viisuminsa ihan viralliseen tapaan. Meidät taas pysäytettiin ennen passitarkastusta: Rinkat hihnalle ja huoneeseen – yksitellen.
Mietin, että mikä ihmeen pistotarkastus tässä oli kyseessä, kun sveitsiläisiä ei pysäytetty… Ihmetytti myös, miksi ihmeessä tavaroiden skannaushuoneeseen sai mennä vain yksi kerrallaan kahden virkailijan saattamana. Rajavartijoita ei kuitenkaan tohdi kyseenalaistaa. Kun siinä odottelin omaa vuoroani kysyvän näköisenä, yksi mukavanoloinen rajavartija kertoi minulle hymyillen, että heidän pitää vain ottaa parit kuvat pääkonttoriin lähetettäväksi.
Eli kaikki olikin showta?😅
Olimme varmoja, että juuri ostamamme linkkuveitsi joutaisi tässä vaiheessa, mikä tietysti harmitti. No, skannauksista ei taidettu juuri katsoa rinkkojemme sisältöä, vaan kuvat toiminnasta otettiin ja meidät päästettiin passiluukulle. Nyt piti täyttää maahantulolapuke.
Olimme onneksi ohjeiden mukaisesti tulostaneet kaksi (2) kappaletta viisumipapereita. Molempia niistä tarvittiin nyt ja ne leimattiin. Toinen jäi tälle rajalle ja toinen nidottiin passin sivulle maahantulolapukkeen kanssa. Taas otettiin kuvat ja sormenjäljet ja sitten olimmekin virallisesti Kambodžassa!
Odottelimme hetken “bussia” mutta sitten selvisikin, että ehkä pääsemmekin aikaisemmin lähtemään lava-autolla bussiasemalle. Ehdimme rajan tuntumassa syödä vähän lounasta. Rajalla oli mahdollista maksaa Thaimaan bahteissa ja vaihtorahaksi sai dollareiden ja rielien sekamelskan. Vessa rajalla ei ollut kummoinen ja kustansi muutama sata rieliä.
Sveitsiläiset hommasivat paikallisen sim-kortin kyytiä odotellessa (tämä on muuten yksi tyypillinen tilanne tulla yli-rahastetuksi). Ehkä sim-korttikauppa vauhditti matkaamme eteenpäin? Kyyti vei meidät Koh Kongiin, jossa kuskimme osti meille bussiliput Phnom Penhin bussiin ja sitten odottelimme oikeasti bussia.
Samalla bussilla tuli onneksemme maassa pidempään asunut etelä-afrikkalainen mies, joka osasi opastaa meitä maan tavoista sekä toimi tarvittaessa tulkkina. Oli turvallinen olo!
Bussi pysähtyi ruokapaikkaan, jossa sai valita padoista mieluisiaan ruokia. Söimme aika runsaasti, joten hintaakin tuli jonkin verran. Veikkaan, että jos emme olisi kukaan osanneet yhtään kieltä, olisimme päätyneet maksamaan aivan liian monta dollaria ateriasta.
Hurjan bussimatkan jälkeen saavuimme Phnom Penhin liepeille jo auringon laskettua. Tästä meidän piti vielä ottaa tuk-tuk hotellille. Oppaaksemme ryhtynyt etelä-afrikkalainen tuli meidän mukanamme myöhemmälle bussipysäkille ja tarkisti meille sopivan tuk-tuk-hinnan PassApp-sovelluksella. Tuk-tuk-kuskit pyysivät yli kolminkertaista hintaa matkasta, joten “oppaamme” ystävällisesti tilasi puhelimellaan meille kaikille kyydit, jotka maksoimme dollareilla, kun pääsimme perille.
Kätevää. Oli siis erittäin hyvä hankkia paikallinen sim-kortti ja joku tuk-tuk-sovelluksista, jotta saisi vähän ideaa matkojen kustannuksista.
Rajanylityksemme myös toiseen suuntaan sujui hyvin, joskin bussimatkan varrella ollut ravintolapysähdys oli TODELLA kallis ja thai-rajavirkailijat epäileviä. Ja tietysti taas oli sim-korttien kaupittelijoita rajan toisella puolen. Mitään sen suurempia huijausyrityksiä ei kuitenkaan kohdattu, kunhan luotti siihen, että joku tunnistaa t-paitaan liimatun tarran ja ohjeistaa oikeaan kyytiin (kauhukuvia oli helppo maalailla kaikkien ylitystarinoiden jälkeen, mutta kun epäilyksensä hiljensi, hellitti kylmänhikikin).
Meillä ei myöskään ollut kiire, joten rennolla meiningillä kaikki oli helpompaa.
Rajan ylitys ei siis todellakaan aina ole kauhukokemus, mutta on hyvä olla tietoinen erilaisista yrityksistä rahastaa tietämättömiä turisteja (kuten aina reissatessa). Itse ajattelen, että monen tarinan takana on varmasti ollut hyvää tarkoittava ja matkaa sujuvoittava paikallinen lisäpalvelu, josta tietysti on odotettavissa lisämaksu.