I had some problems with my student visa extension before and now it was time to start my visa-run. In total, I travelled 4 days starting from Gili Meno and ending up in Banda Islands.
Nyt on reissattu urakalla viisumin ja maisemanvaihdon merkeissä.
Alkuferryttelyksi otimme lauttakyydin Lombokista takaisin Balille. Ostimme koko matkan pakettina sisältäen
1. Vene Meno-Bangsal (public boat)
2. Minibussi Bangsalin sataman läheisestä kahvilasta Lembarin lauttasatamaan (shuttle bus/bemo)
3. Lautta Lembar-Padangbai (ferry)
4. Minibussi Padangbai-Kuta, Bali
200.000 rupiaa/hlö
Menolta löytyi muutamia matkatoimistoja, jotka tarjosivat sekä fast boat- että public ferry -kuljetuksia moniin kohteisiin. J sai lippumme pitkän tinkimisen jälkeen 200 tuhannella, vaikka muutama tunti aikaisemmin hinta alkoi 190 tuhannesta. Siinä vaiheessa emme tienneet menisimmekö nopeammalla fast boatilla (vaihto Travanganissa, Padangbaihin 1,5h) vai julkisella lautalla (vaihto Trawanganissa ja bussi satamaan n. 2h, lauttamatka Lembarista 4h), ja kun palasimme matkatoimistolle, oli se mennyt jo kiinni, mutta sama myyjä oli siirtynyt naapurikojuun, jossa hinnat olivat korkeammat ja jouduimme tinkimään.
Säästimme kuitenkin vaivaa ja matka sujui suhteellisen sutjakkaasti pitkistä odotteluista huolimatta. Menon satamaan meitä kehoitettiin menemään ajoissa (7:20), ja se kannatti, sillä vältyimme lippuluukun ruuhkalta sekä saimme valkoiset liput (emme vaaleanpunaisia), jolloin pääsimme heti ensimmäiseen veneeseen paikallisten joukkoon.
Bangsalin satamassa meitä yritettiin saada nousemaan hevoskyytiin, mutta koska se EI kuulunut lipun hintaan (vaikka kuski yritti useita kertoja hämätä meitä asiassa) niin kävelimme vajaa 5 minuuttia Dikky-ravintolaan, josta shuttlebussit lähtivät parin tunnin odottelun jälkeen. Täydellinen bisnes ravintolalla kun lähes kaikki bussia pakon edessä odottelevat tilaavat vähintään jotain juotavaa ellei jopa syötävääkin.
Bussi oli lähinnä bemo joten otimme matkan varrelta kyytiin pari paikallista pienen vaniljapuskan kera. Penkit olivat muutenkin niin lähellä toisiaan, että harmillisesti hieman pidemmät ihmiset istuivat polvet suussa, etenkin kun sivuttain istuminen ei ollut täydessä kopperossa mahdollista. Tapasimme mukavan saksalaisen opiskelijapariskunnan, Lenan ja Marvinin, jotka olivat reissanneet pääasiassa Sulawesillä ja Floresin suunnilla skipaten perus turistisoituneet Balit ja Lombokit. He olivat jo matkalla takaisin koulun penkille, mukanaan paljon mahtavia reissukokemuksia. Saimme hirveästi hyviä vinkkejä Sulawesiltä, myös sukellusta ajatellen, sillä he molemmat sukeltelivat paljon. Ensimmäistä kertaa tapasimme vielä enemmän säästöbudjetilla olevia reissaajia kuin me. He olivat jopa nukkuneet Alfamartin edessä (josta heille oli tarjottu henkilökunnan käyttöön tarkoitettua takahuonetta käyttöön), kun sataman läheisyyden majatalot olivat olleet liian kalliita.
He tulivat kanssamme koko matkan Kutaan asti, sillä hekin suuntasivat muutaman päivän sisään lentokentälle. Saksalaisten kanssa oli helppo jakaa turhautumista: naureskelimme indonesialaisten “aikatauluille” odotellessamme Lembarin satamassa lautan lähtöä. Ensiksi odotimme sataman kuppiloiden edessä, jonka jälkeen yksi mies johdatti meidät sataman terminaalin odotushuoneeseen (selkeästi jokin juoni, sillä huone oli täynnä länsimaalaisia, ei ainuttakaan paikallista). Hetken päästä lauma ruoankauppaajia ryntäsi odotushuoneeseen sisään nasi campur -pusseineen ja koko puodillinen tavaraa päänsä päällä.
Muurahaiset olivat taas ottaneet meidän nasi campurin kohteekseen ja tehneet tuhoisan hyökkäyksen muovipussin ja paperin läpi, nyt nauttien sotasaaliistaan. Surullisina tappiosta ostimme pussin sipsiä (15.000). Nasi campuria kaupattiin kahta pikkunyssäkkää 10.000:lla. Ei paha hinta. Lautalla kaikki olisi kallista.
Mies haki meidät odotteluaulasta kun kauppiaat olivat saaneet tarpeekseen. Siirryimme laiturille odottamaan ja lautta lähti edestämme: ei voi olla totta. Olimme odottaneet satamassa jo tunnin. No, onneksi jonossa oli myös paljon paikallisia.
Toinen lautta saapuikin satamaan nopeasti ja ryntäys sisälle oli suuri: tajusimme käyttää kauimmaisia portaita autokannelta ylös, niin pääsimme ensimmäisten joukossa kannelle. Lautta lastautui seremoniavaatteisiin pukeutuneilla balilaisilla. Matkustajien lomassa lautalle tulivat myös samat kaupustelijat ja muutama uusi naamakin. Nyt oli vuorossa kunnon markkinat! Oli korua ja kahvia, hedelmää, paitaa, kangasta, nasi campuria ja monnmoista. Hinnat olivat ihme ja kumma yhä edulliset (vaikka kaikki puhuivat lautan korkeasta hintatasosta, varmaankin tarkoittivat siellä sijaitsevan kaupan/ravintolan hintoja). Ostimme vihdoin sodassa menetetyn nasi campurin tilalle uudet yksilöt ja lisäksi rivejä vahvistamaan muutamat ananas-kuutiot sekä hunajameloniviipaleet (5.000 ananasrasia, 5.000 3 meloniviipaletta).
Tyytyväisinä jaksoimme odottaa taas yhden tunnin, kunnes edes koko lautta lähti liikkeelle (kauppiaat poistuivat takaisin maihin samalla, joten kaikki haluamansa herkut tuli ostaa ennen lähtöä). Lauttamatka sujui sutjakkaasti, noin 4 tuntiako se nyt sitten kesti ja Padangbain satamasta, Balilla, saimme shuttlebus-kyydin Kutaan. Suosittelen pitämään matkalippua käsien ulottuvilla matkan loppuun asti, sillä jouduimme odottamaan starttausta siihen asti, kunnes yhden tytön lippu saatiin kaivettua alimmaksi lastatusta rinkasta. Kaikesta häslingistä huolimatta olimme yllättäen aivan aikataulun mukaisesti n. klo 20 perillä.
Saksalaiset tulivat kanssamme samaan home stayhin, 125k/yö. Itse tosin en nukkunut juuri lainkaan, kun tilasin GoJekin jo kahden jälkeen yöllä. Yllättäen sainkin kuskin nopeasti, joten olin Denpasarin lentokentällä hyvissä ajoin. Siitä alkoi viisumijuoksu.