Ensimmäinen osa Annapurnan rengasreitistä oli vehreä ja täynnä vesiputouksia, mutta ylemmäs mentäessä maisemista tuli jylhempiä ja vuoret olivat koko ajan aivan lähettyvillä lumihuippuineen. Odotimme innolla (ja jännityksellä) jatkoa, sillä Manaslun reitillä vaelluksemme oli päättynyt alavampien vehreyksien jälkeen, emmekä ehtineet nähdä varsinaisia lumihuippuja, joiden vuoksi vuorilla olimme. Molemmat salaa jännitimme, tulisiko tälläkin kertaa vastoinkäymisiä neljäntenä päivänä vai päästäisiinkö jatkamaan matkaa korkeammalle. Jos missasit ensimmäiset 3 vaelluspäivää, voit lukea niistä täältä.
Päivä 4: Chame – Bhratang – Dhikur Pokhari – Upper Pisang
Päästiin ajoissa liikkeelle, kun oltiin tilattu aamupala jo edellisenä iltana valmiiksi klo 6:30 eikä ollut juuri muita tilauksia (majatalossa ei oikeastaan ollut muita trekkaajia, meidän lisäksemme vain muutama kantaja ja opas). Aamupalatilauksen tekeminen edellisenä iltana todettiin hyväksi tavaksi jo Manaslun rengasreitillä, se helpottaa myös keittiön väkeä ja rytmittää omaa päivää.
Saimme vaeltaa aamun aika rauhassa metsäisestä luonnosta nauttien. Puusto vaihtui vaahteraisesta metsästä havuisemmaksi, siellä täällä oli muutama koivu syksyn väreissä – niin kaunista. Yksinäistä kulkemista ei kuitenkaan kestänyt kauaa, pian muut (nopeammat reippailijat) saavuttivat meidät ja yhtäkkiä reitillä olikin kasapäin porukkaa. Selkeästi vaellussesonki oli alkanut.
Pidimme toisen aamupalan ennen päivän rankinta osuutta Bhratangin omenatarhalla, joten hyvällä omallatunnolla mahan täytteeksi valittiin paikallisia omenaherkkuja: omenahillomunkkeja, omenamehua ja tietysti omenoita evääksi. Sama suunnitelma oli monella muullakin ja aika nopeasti paikka ruuhkautui. Pysähdyksen jälkeen alkoi nousu kohti lounaspaikkaa, Dhikur Pokharia, missä koko kylä oli täynnä kattoterassilla varustettuja majataloja/ravintoloita. Sieltä oli enää puolisen tuntia Upper Pisangin kylään, jonne suunnittelimme menevämme yöksi.
Seurasimme tarkasti ohjeita, kylttejä ja karttaa, jotta valitsisimme oikean polun kohti Upper Pisangia. Moni ryhmä oli suuntaamassa Lower Pisangiin, mutta olimme saaneet suosituksen tästä “yläreitistä”, mitä emme halunneet missata. Löysimme onneksi perille!
Upper Pisang oli ehdottomasti hyvä valinta yöpymiseen, saimme hieman lisää korkeuttakin mihin totuttautua. Vaikein vaihe oli (kuten aina) majatalon valinta kylässä. Vuoret olivat majesteettiset (hyvät näkymät olis kiva), mutta rinteellä majatalovalikoima oli vähän liiankin runsas – mistä sen nyt sitten tietää, mikä on hyvä paikka… Jokainen mainosti kuumien suihkujen, wifin ja huikeiden näkymien lisäksi majatalon sijaintikorkeutta. Tämä on monelle trekkaajalle paikka totuttautua korkeaan ilmanalaan, jolloin moni hakeutuu yhä ylemmäs, lähemmäs kylän luostaria. Me jatkaisimme pikkuhiljaa yläreittiä ohuempaan ilmaan totuttautuen, joten korkeudella ei vielä tässä vaiheessa ollut väliä. Keskityttiin siis hintavertailuun (huoneet ja menut) ja siihen, oliko paikassa kattoterassia ja parisängyllisiä huoneita saatavilla. Näillä kriteereillä oli vähän helpompi tehdä joku päätös.
Emme jääneet ensimmäiseen majataloon, johon moni suuntasi sen uuden ulkomuodon ja upeiden näkymien vuoksi. Siinä olisi ollut vielä yksi huone jäljellä, mutta ehkä on hyvä yrittää vähän tasoittaa rahan jakautumista eri majataloille. Jäimme siis sen viereiseen, söpöön värikkääseen paikkaan, jossa oli myös toivomamme kattoterassi sekä huoneessa parisänky. Huone saatiin maksutta, kun luvattiin syödä illallinen ja aamiainen majatalossa. Tämä oli monessa majatalossa tyypillinen diili – usein sai tarjouksena vähintään jonkinlaisen alennuksen huoneen hintaan, jos ruokailullaan tuki majataloa.
Tällä kertaa sain suihkun jälkeen hiukset kuivaksi, koska oli vielä iltapäivä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ☀️ Lähdimme auringon (vuorten taakse) laskiessa kiipeämään ylös luostarille, mutta missasimme “auringonlaskun” muutamalla minuutilla. Aurinkohan siis vielä paistoi, koska kello oli vasta viisi, mutta vuoret olivat sen tiellä, joten ilma kylmeni nopeasti. Luostari oli kuitenkin nopeasti nähty, ihasteltiin koristeellisia seiniä ja värikästä kattoa sekä oviaukon läpi komeilevaa vuoristoa. En tiedä ihastelevatko munkit tätä näkymää, mutta upeathan täällä on meditointimaisemat!
Päivä 5: Upper Pisang – Ghyaru – Ngawal
Selvittiin neljännen vaelluspäivän yli! Maisemat jatkuivat huikeina, kävi sääliksi heitä, jotka joko ottivat jeepin aina ylös Manangiin asti tai kävelivät alhaalla jeeppitietä pitkin Lower Pisangin ohi piipahtamatta Ylä-Pisangin puolella.
Ensimmäiset kilometrit olivat leppoisaa kävelyä. Nousumetrejä tuli kuitenkin 3,5km päästä reippaasti siksakkipolkua pitkin. Jo näissä korkeuksissa huomasi voimakkaampaa hengästymistä. Ghyarun temppeli oli hyvä levähdyspaikka nousun jälkeen ja kylästä sai niin omenapiirakka kuin jakkijuustoakin. Söimme lounaan vaatimattomassa ravintolassa ylärinteellä suurempien väkimäärien jäädessä aikaisempiin ravintoloihin.
Matka jatkui maisemareittiä aurinkoisessa säässä. Näimme ensimmäisen jakkilauman (pelästyin hieman yhtä jakkia, joka mylvähti mulle, kun olin ottamassa siitä kuvaa).
Monella oli suunnitelmissa jatkaa matkaa suoraan Manangiin, mutta me päätimme jäädä Ngawaliin (tällä kertaa jäimme tosin heti ensimmäiseen majataloon, koska se vaan näytti niin kivalta). Otettiin parit videopuhelut Suomeen vielä kun netti toimi, sillä yhteydet kuormittuivat (lähes kaikissa kylissä) aina siinä ilta kuuden jälkeen.
Päivä 6: Ngawal – Chulu – Braka – Manang
Tähän asti oltiin selvitty ilman kummempia vuoristotaudin oireita (ei päänsärkyä, pahoinvointia, ruokahaluttomuutta, hengenahdistusta tms.), mutta viime yönä tuli nukuttua omituisesti raskaan hengityksen vuoksi. Tai minä nukuin ihan hyvin, mutta Jullen mukaan oli pelottavaa ja piti hereillä, kun ensin hengittelin muutaman kerran tiheästi syvään ja sitten hengitys katkesi, kunnes taas otin syvät hengenvedot ennen seuraavaa katkoa… Olo oli kuitenkin aamulla ihan hyvä, ja suunta itseasiassa alemmille korkeuksille, joten ei ollut tiedossa (ehkä) kovin pahoja hengästymisiäkään vaeltaessa.
Otimme kuitenkin vähän myöhäisemmän lähdön ja nautimme aamupalasta. Ensimmäistä kertaa oli tarjolla aika monipuolinen aamiaissetti, paikallista tyrnimehua sai myös lasillisen.
Vaellusreitillä oli todella vähän porukka. Osa oli tosiaan kulkenut Ala-Pisangin kautta Manangiin ja osa taas ilmeisesti kulki Ngawalista alempaa reittiä (helppokulkuisempi vähän liikennöity jeeppitie). Me päädyimme jostain syystä yläreitille, joka oli aivan hiljainen. Näimme samassa majatalossa yöpyneen saksalaispariskunnan vilaukselta, mutta siinäpä se. Aamupäivä oli seesteinen, nousimme hieman ylemmäs buddhalaisluostarin alueelle. Luostarin seinällä oli vinkkejä parempiin valintoihin elämässä. Näistä viisastuneena lähdimme laskeutumaan alas syksyn sävyjen täyttämään karun kauniiseen soiseen laaksoon. Pienen, osittain jäässä olevan puron vierellä oli (ainakin joskus ollut) Chulun kylä, jossa ei tällä hetkellä vaikuttanut olevan mitään. Ehkä yksi ravintola, joka sekin näytti olevan kiinni.
Polku yhtyi tiehen upeiden suoalueiden jälkeen ja törmäsimme Upper Pisangissa samassa majatalossa yöpyneisiin korealaisiin miehiin, jotka olivat olleet lähistöllä telttailemassa. Kun kuulimme aikaisemmin heidän suunnitelmistaan, olimme ällistyneitä. Yöt olivat jo todella kylmät, eikä heillä ollut kovin kummoisia talvivarusteita. He olivat kuitenkin selvinneet hengissä! Uskomattomia taistelijoita 😅. Tietä pitkin jatkaessamme tapasimme jälleen jenkkipariskunnan ja kävelimme yhdessä loppumatkan Manangiin. He olivat kävelleet alareittiä ja olivat toki vähän pettyneitä, kun kuulivat meidän seesteisestä aamustamme. Aina ei ryhmien seuraaminenkaan ole se paras vaihtoehto reitin kannalta!
Ostimme palat jakkijuustoa pienestä kylästä matkan varrelta (se on herkkua!!). Manangissa jouduimme etsimään vähän kauemmin majapaikkaa, sillä osa paikoista oli täynnä (tai ylihintaisia meidän budjettiin). Manang on alueen pääkaupunki ja siellä oli myös paljon enemmän porukkaa – etenkin kun yliopistoissa oli lomakausi, niin paikallisia oli liikkeellä runsaasti (suuri osa rajallisen ajan vuoksi oli tullut jeepeillä ylös asti). Lisäksi moni viettää suositellun välipäivän täällä ohueen ilmaan totuttautuen.
Onneksi olimme suht ajoissa liikkeellä, niin satuimme saamaan vielä parisängyllisen huoneen kivasta paikasta. Se oli paikan viimeinen ja iltapäivällä saapuneille myytiin ei-oo:ta.
Manangissa söimme lounaaksi jakkiburgerit ja jaoimme oluen (jota tietysti korkeuksissa pitäisi välttää🫣). Hihittelimme pientä syyllisyyttämme vapaaehtoisten lääkärien pitämällä vuoristotaudista kertovalla luennolla, kuten moni muukin välipäivää viettävä vaeltaja. Luento oli todella hyödyllinen ja siellä sai kysellä lisätietoa ja selvittää itseä askarruttavia asioita. Esimerkiksi selvisi, että epätasainen hengittely nukkuessa oli melko yleinen ja vaaraton oire, joka helpottaisi kyllä sopeutumisen myötä. Tästä eteenpäin täytyisi oikeasti kiinnittää huomiota siihen, kuinka nopeasti nousumetrejä kertyy ja onko mitään oireilua. Ei enää montaa päivää, niin ylittäisimme Thorong La -solan (5416 m) ja jos kroppa sietää Manangissa korkeutta hyvin, lähtisimme seuraavaksi Tilicho-järvelle (4919 m).