Chile tuntui jo heti alkuun melko kalliilta maalta, vaikka olimme tulossa tyyriistä Uudesta-Seelannista. Onneksi pääkaupungissa, Santiagossa, sai maksettua suurimman osan kuluista kortilla. Yllätykseksemme hostellissa oli mielenkiintoinen veronkiertokäytäntö (johon emme törmänneet enää Santiagon ulkopuolella): jos majoituksen maksoi dollareissa, ei tarvinnut maksaa 19% veroa. Harmiksemme dollareina maksaminen onnistui ainoastaan luottokortilla (ei Debit-kortilla, joka meillä oli reissun ensisijainen kortti, koska N26 ei veloita vaihtokurssista tai rahannostoista, mikä säästää reissussa sievoisen summan).
Chilessä rahannostaminen oli yllättävän kallista, vaikka pankkimme ei ekstraa veloittanutkaan – pankkiautomaatit kun veloittavat ulkomaalaisen kortin käytöstä yleensä 8 USD / nosto. Yritimme siis maksaa kaiken kortilla ja nostaa käteistä mahdollisimman vähän. Debit-kortti oli kuitenkin osassa paikkoja ongelma ja harmiksemme jouduimme sen kanssa ongelmiin bussilippuja netistä ostaessa. Tiedä sitten, missä syy oli, kun bussiyhtiön nettikauppa ilmoitti maksun epäonnistuneen, mutta – kuinka ollakaan – maksu veloitettiin kuitenkin tililtämme! Tätä sitten selviteltiin viikkoja ja lopulta jouduimme riitauttamaan tapahtuman MasterCardin kautta. Jep jep… Tästä tapahtumasta viisastuneena hankimme bussiliput terminaalin tiskiltä tai suuremman Turbus-firman kautta, jonka nettimaksut onnistuivat.
Myöhemmin saimme hyvän vinkin, että supermarketeista saa ruokaostosten yhteydessä nostettua “vaihtorahana” kortiltaan maksutta rahaa (yleensä enintään 50 €). Tämä oli näppärää, sillä esimerkiksi ostettaessa 1 € edestä ruokaa, kassa veloittaakin kortilta 51 € ja erotuksen saa käteisenä. Ja kaikki tapahtuu korttipäätteeltä käsin, joten tätä varten ei tarvinnut osata keskustella kassan kanssa espanjaksi. Taikasana on “vuelto”, jota korttipääte kysyy maksua suorittaessa. Tähän kun valitsee “Sí”, aukeaa valikko, jossa on lueteltu eri summia. Ja maksun suorittamisen jälkeen kassa antaa pyydetyn summan käteistä. Näppärää!
Käteinen oli ehdottomasti tärkeää valuuttaa pohjoiseen suunnatessamme, sillä harva majapaikka hyväksyi muovirahaa (pienetkin ruokakioskit ja kaupat tosin usein omistivat maksupäätteen). Leirintäalueet ottivat vastaan vain käteistä, eikä pienemmissä kylissä saanut supermarketista vueltoa. Ja koska suunnitelmat olivat hataria, oli myös rahan tarpeen arviointi hankalaa.
Suurin yllätys oli, että San Pedro de Atacamassa matkatoimistokaan ei hyväksynyt korttimaksua. Onneksi saimme maksettua retkemme Wisen kautta kansainvälisellä pankkisiirrolla (tämä oli toiminut Indonesiassakin kaukaisilla saarilla), niin ei tarvinnut maksella useasta nostosta pankkiautomaatin kuluja.
Nämä olivat asioita, joihin emme olleet juurikaan törmänneet matkamme aikana – ihme ja kumma. Olimme tähän asti saaneet erittäin edullisesti nostettua rahaa (riittävän suuria summia kerralla) tai maksettua kortilla ilman lisämaksuja. Etelä-Amerikka toi siis reissuumme uusia mausteita.