Pääsimme jollain ilveellä Ometepen lauttasatamasta (San Jorgesta) bussilla Granadan kaupunkiin. Olimme aika yllättyneitä, että satamasta sattui lähtemään juuri bussi oikeaan suuntaan, joka lupasi dropata meidät Granadaan päin erkanevan tien risteyksessä, josta jatkaisimme “chicken bussilla” eli vanhalla koulubussilla. Yllätyimme, kuinka bussikuskit sumplivat vaihtoyhteyksiä ja varmistivat kyllä, että pääsimme sinne, minne halusimme. Meillä oli alkuun vähän mennyt luotto paikallisiin kuljetusalan ihmisiin. Bussissa oli myös muita turisteja, jotka selvästi pohtivat samoja asioita vaihtoyhteyksien sujuvuudesta, joten eipä oltaisi oltu yksin tilanteessa, jossa kaikki olisi mennyt mönkään.
Pääsimme sujuvasti koulubussilla Granadan kaupungin laidalle ja käppäilimme sieltä keskustaan, mistä olimme varanneet hostellin.
Granada on värikäs pikkukaupunki, erityisesti hieno on siirtomaa-ajan tyylinen vanha kaupunki upeine rakennuksineen. Ei ihme, että se oli monilla kohdelistauksilla suosituksena.
Kaupungissa oli aivan omanlaisensa tunnelma. Se oli selvästi “backpacker hot spot”, mutta myös samalla paikallinen. Kadun varren torilta sai ostettua niin hedelmät kuin muutkin naposteltavat, mutta pienistä kivijalkaliikkeistä löytyi muita kyliä paremmat valikoimat matkailijan tarpeisiin esim. uimapukuja, vaatteita, aurinkorasvaa, lääkkeitä… Ja olipa siellä myös Pali-supermarket, missä täydensimme muonavarastojamme seuraavaa varsinaista etappiamme, Maissisaaria, varten.
Hotelleja ja hostelleja oli Granadassa paljon, samoin niin ulkomaalaisia sekä kotimaan matkailijoita. Jokainen majapaikka tarjosi omia retkiään ja elämyksiään sen lisäksi, että torin laidalla oli varsinainen matkanjärjestäjien feissareiden konsertti. Granada on monen reissaajan tukikohta, sillä sieltä on näppärä tehdä päiväretkiä ja järjestellä kaikenlaisia aktiviteetteja. Koodailimmekin ahkerasti bussissa tapaamamme reippureissaajan kanssa, minkälaisia tarjouksia hänen hostellissaan oli – halusimme nimittäin tulivuoriretkelle.
Tulivuoriretkelle Masayan kansallispuistoon
Päädyimme lopulta ottamaan retken hänen hostellinsa kautta, sillä se oli huomattavasti edullisempi. Varasimme siis paikat ja seuraavana päivänä pääsimme matkaan.
Iltapäivällä odottelimme kyytiä hostellin aulassa ja nautimme sisäpihan viileydestä. Oli jälleen todella kuuma päivä. Viilennykseksi tilasimme aulabaarista paikallisen rommikolan, “Nica libren”, jota piti päästä maistamaan. Jaoimme sen tosin puoliksi, sillä liika ramaisu ei ollut hakusessa ennen auringonlaskun tulivuoriretkeä.
Pikkubussien lauma saapui lopulta hostellin eteen ja lastauduimme ryhmittäin kyytiin. Bussit hurjastelivat kohti Masayan kansallispuistoa samalla, kun matkaoppaat kertoivat ohjelmasta.
Puiston sisäänkäynnillä odotimme, että oppaamme kävi maksamassa pääsymaksun puistoon ja jatkoimme matkaamme puiston oppaan hypättyä kyytiin. Mutkitteleva tie nousi kohti tulivuoria ja lopulta saavuimme suurelle parkkipaikalle.
Retken ensimmäisessä osassa kuulimme siellä sijaitsevista tulivuorista sekä turvamenettelyistä. Info aiheutti hieman ristiriitaiset fiilikset, ehkä siksi, että vieläkin oli mielessä Uudessa-Seelannissa katsomamme dokumentti traagisesta tulivuorionnettomuudesta Uuden-Seelannin pohjoissaaren edustalla. “Tositilanteessa ei auta kuin juosta” naureskeli opas osittain totisena.
Infosession jälkeen kiipesimme kraaterin harjanteelle ihailemaan auringonlaskua ja tupruttelevaa tulivuorta. Kauneus rauhoitti onneksi mieltä. Jos nyt kuolisi, niin olisi sitä ainakin ehtinyt nähdä ja kokea upeita asioita tällä reissulla.
Kun pimeys alkoi laskeutua, siirryimme tupruttelevan kraaterin reunalle, josta oli mahdollista nähdä laavaa. Se oli kerrassaan kiehtova näky – se, kuinka tulikuuma laava velloi vuoren sisuksissa punaisena hehkuen. Tämä oli meille ensimmäinen kerta, kun näimme laavaa (muussa kuin kivettyneessä muodossa).
Moni turisti taisi olla pettynyt näkemäänsä. Kyseessä ei ollut mikään suuri virtaava laavaputous tai laavavirta, mitä ehkä Havaijilla tai Islannissa saattaisi nähdä. Sellainen, mikä luontodokkarien maailmasta on piirtynyt ihmisten verkkokalvoille. Laavaa näkyi vain muutamasta kohtaa ja vain silloin, kuin kraaterista nousevat kaasupilvet eivät peittäneet näkyvyyttä. Mutta siitä huolimatta meille kokemus oli hyvä.
Retken tulivuorelle olisi voinut järjestää myös itsenäisesti, mutta selvityksiemme mukaan sellaiset retket oli yleensä helpompi ajoittaa päiväsaikaan (bussiyhteydet puiston pääporteille ja paluu/jatkoyhteydet kaupunkiin). Lisäksi oli täysin epäselvää saiko puiston porteilta kävellä ylös parkkipaikalle vai ei. Tie vaikutti kapealta ja aika vaaralliselta kävellä, joten huhut kävelykiellosta voivat hyvinkin pitää paikkaansa.
Oikein kun osasi asennoitua ryhmämatkaan, oli kokemus varsin mainio. Ehkä jos meillä olisi ollut pidempi aika Nicaraguassa, niin olisimme yrittäneet selvitellä omatoimivaihtoehtoa enemmän. Mutta välillä näin! 🙂
Palasimme illan pimeydessä takaisin Granadaan ja suuntasimme suosikiksi muodostuneeseen pizzeriaan – vielä viimeiset pizzat ennen kokkailupakkoa.