Henkisesti koronavuodet ovat olleet haastavia, vaikka sinänsä arki lähti nopeasti rullaamaan uusien työkuvioiden parissa uudessa kodissa. Kesäisin jopa ehti hieman hengähtää ja kokea pieniä valon pilkahduksia koronarajoitusten höllentyessä.

Tiukille meni Lapin reissu koronatartunnan, sairastamisen ja karanteenien vuoksi, mutta päästiin kuin päästiinkin mökkeilemään ja kokemaan kevättalven luminen ihmemaa! Kesälomalla sitten koronatodistusta hyödyntäen kävimme vaeltamassa Norjassa. Sekin oli hyvä reissu, vaikka olikin rankka ja sää vaihteleva.

Nyt syksy on jo takana ja vuodenvaihde lähestyy. Vielä pari kuukautta sitten, kun olimme palanneet Norjan reissusta, olin todella maassa. Loman jälkeinen töihin paluu tuntui raskaammalta kuin koskaan ja tuleva syksy, loska, pimeys näyttäytyi suurena mörkönä. Mikä olisi se seuraava asia, mitä odottaa innolla?

Koirahaaveet alkoivat kummuta puheisiin etenkin kaveripariskunnan kultsipennun tavattuamme. Yhtäkkiä olimme soitelleet kasvattajia läpi ja selvitelleet pentuesuunnitelmia oikein urakalla. Vuoden vaihteessa voisi olla oikein otollinen aika ottaa pentu, ajattelimme. Pentuselvitysten, ystävien vauvasuunnitelmien, työkavereiden vakinaistamisen ja kaiken ”loogisen jatkumon” ajatteleminen pisti lopulta liinat kiinni. Alkoi ahdistaa. Kai sitä voi koiranpennun hankinnastakin saada sitoutumiskammoefektin? Muusta ”aikuistumisesta” puhumattakaan.

Usein kavereiden kanssa tulee vitsailtua, että kyllä ne asiat aina parhain päin selviää. Aina ei toki tunnu siltä ja välillä varmasti on tilanteita, joista ei tunnu pääsevän yli eikä ympäri… mutta näin jälkikäteen tuntuu jälleen siltä, että kyllä kaikki selviää.

Työkuvioissa tuli yhtäkkiä odottamattomia muutoksia vanhempainvapaiden ja niiden aiheuttamien sijaisuuksien sumplimisen vuoksi (tai oikeastaan omalle kohdalle siis tarjoutui huipputilaisuus päästä uralla eteenpäin näiden ansiosta). Olin juuri ottanut puolisoni kanssa puheeksi koira-sitoutumiskammoni ja ahdistuksen siitä, että maailmanympärimatka pitäisi unohtaa ja jotenkin ajatella ”järkevästi” uran ja perheen kannalta asioita. Tulimme siihen tulokseen, että emme vain voi luopua niin isosta unelmasta, etenkin kun tiesimme muutamien lähtevän reissuun ilman arjen tekosyitä (tai olevan jo reissussa). Sovimme, että jos vain mitenkään mahdollista, niin lähdemme ensi syksynä jonnekin. Edes lyhyeksi aikaa, edes yhteen kohteeseen, mutta JONNEKIN.

En tiedä, oliko tästä keskustelusta johtuvaa, vai mikä minuun meni, mutta olin rohkea! Otin puheeksi matkasuunnitelmat haastattelussa ja yllätyksekseni asia otettiin ymmärtäväisesti vastaan – kyllähän sen ymmärtää, että nyt nuorena vielä kun ei ole perhettä tai muuta sitomassa, niin haluaa matkustaa… NO NIINPÄ! Sain sovittua, että jos nyt ensi syksynä pääsee, niin lähdemme. Emmekä tiedä, milloin tulemme takaisin, mutta tuskin yli vuotta olemme reissussa…. Yhä tässä kun kirjoitan tätä, nousee hymy huulille. On taas jotain, mitä odottaa!! Oli se mitä tahansa, niin on JOTAIN!

Tiedän, että täytyisi nauttia hetkestä ja elää tässä ja nyt (ja olen tässä edistynytkin), mutta kyllä se matkan odotus on vaan niin parasta. On joku tavoite, minkä eteen esimerkiksi säästää eikä pistä koko palkkaa haisemaan (kotona ollessa on tullut hankittua jos jonkinmoista ”tärkeää” kotiin)…. Nyt on tavoite! Tai oikeastaan useampikin. Nyt on taas virtaa innostua!