Sanctumin jälkeen olimme hieman epävarmoja siitä, mitä tuleman pitää. Olisiko Malengella sama meininki kuin Kadidirilla? Riittäisikö ruoka? Kävisikö aika pitkäksi, entä jos paikka olisikin aivan hirveä?
Saavuimme Malengen satamaan julkisella lautalla, Puspitalla, iltamyöhään. Vaikka Una-Unalta lähdimme tuli hännän alla, Wakaissa saimme odotella useamman tunnin lauttaa. Söimme jäähilettä sokerilitkuilla höystettynä, otimme pikku päikkärit jonkun majatalon kahvilan terassilla ja suuntasimme satamaan. Lautta lähti kolmen-neljän aikoihin, perillä Malengessa olimme saaristossa poukkoiltuamme joskus seitsemän jälkeen.
Olimme onnessamme siitä, että tällä kertaa meitä tosiaan oli joku hotellilta vastassa. Valinnanvaraahan olisi ollut varsin mukavasti, yksi poika Malenge Indahista kertoi paljon omasta majatalostaan ja yritti saada meistä asiakkaita, mutta pysyimme visusti suunnitelmassa: Alexin suosittelema Sera Beach olisi kohteemme. Andi tuli paikalle kuin tilauksesta.
Käppäilimme Andin perässä Seran toimistolle, jossa heillä oli paatti meitä odottamassa. Samalla kyydillä tuli mukaan ruokatarvikkeita. Kalaa. Lupaavaa.
Venematka kesti reilu puoli tuntia, täysin pimeässä, vain kuu hieman valaisi merta ja satunnaiset salamat. Veneen halkoessa vettä, plankton alkoi hehkua ja näkymä oli uskomattoman kaunis: sinisenä välkehtivät planktonit valaisivat aaltoja, välillä singoten roiskeiden mukana toisaalle. Se toi mieleen Piin elämää -elokuvan hehkuvan kohtauksen (hieman pienemmässä mittakaavassa tosin). Satumaista.
Pimeyden vuoksi saimme vasta aamulla nähdä Sera Beachin koko komeudessaan, mutta jo illalla meidät toivotettiin erittäin tervetulleiksi – ihan kädestä pitäen. Lämmin ilmapiiri. Mukavaa. Ja mikä tärkeintä, ruokakin oli herkullista. Jopa parempaa kuin Sanctumissa: monipuolista, herkullista ja täyttävää.
Bungalowi oli suuri, oli hyllyjä ja sängyn päädyssä kätevä yöpöytä, hyttysverkko ja oma vessa vessanpöntöllä. Luksusta! Ja maisema omaan pikku lahdelmaan niin kaunis, turkoosi meri kimmelsi auringossa ja valkoinen rantahiekka houkutteli aurinkoa ottamaan. 200.000 rupiaa per nenä, ruuat ja teet/kahvit hintaan kuuluen.
Mikäs sen parempaa kuin viettää viimeiset lomapäivät paratiisissa! Sovimme jo alkuun, ettei suomisuunnitelmista puhuttaisi ennen kuin Gorontalossa, mutta ovelasti ajatukset kotiinpaluusta, irtokarkeista, lihapullista, joulusta, mukavuuksista,… hiipivät keskusteluihimme. Kyllä tässä jo hieman innollakin odottaa kotiinmenoa. Sohva. Oma jääkaappi. Maito. Ruisleipä. Aamujugurtti. Perhe. Ystävät. Koiruli ja kisut. Noniin, jätetäänhän haaveilut siis Gorontaloon, kuten sovittu.
Nyt keskitymme aurinkoon, rentoutumiseen, riippumattoiluun, slacklineilyyn. Teimme muutamia rannekoruja. Snorklatessa näimme papukaijakaloja ja vauva riuttahain ja kauempana, lähellä Waleakodia, kotkarauskun (eagle ray).
Viidakkoseikkailulla näimme ihan lintupapukaijoja ja kolibreja – emme apinoita, joita alunperin lähdimme etsimään. Oppaamme Pang piti kuitenkin mielen korkealla ja vitsejä riitti kuten myös korttitemppuja.
Kävimme tuossa yksi ilta naapuriresortin rannalla viettämässä nuotion äärellä syntymäpäiväjuhlia. Arak virtasi, laulut raikasi ja kitara soi. Mukava meininki. Haikeahan täältä on lähteä, kun henkilökunta on aivan ällistyttävän mukavaa. Monia mukavia yhteisiä hetkiä kannamme muistoissamme kun suuntaamme kohti kotimatkan alkua, Gorontaloa.
Oh, ulate — tanjung oh ulate …