Yli 3000 metrin alamäki maastopyörillä kapealla, mutkittelevalla vuoristotiellä? Tietysti!
La Pazin lähettyvillä kulkeva Death road eli “kuoleman tie” on suosittu adrenaliinihakuisten matkailijoiden keskuudessa. Olimme kuulleet tästä alamäkipyöräilystä ripotellen matkan varrella, mutta oikeastaan vasta Chilessä myös minä innostuin (kuullessani tavallisen oloiselta naiselta, että kyseessä ei ollut liian pelottava tai vaativa maastopyöräilysuoritus).
Muutama vuosi sitten sattuneen maanvyöryn jälkeen loppuosa reitistä (alkuperäinen, hiekkatietä oleva Yungas road) on tällä hetkellä ainoastaan pyöräilijöiden käytössä. Maanvyöryä ennen moni autoilija yhä käytti tätä useita kuolonuhreja vaatinutta tietä, vaikka vaihtoehtoinen verrattain turvallisempi (leveämpi) asfaltoitu tie oli valmistunut v. 2006. Vaikka kyseessä ei ollut edes Bolivian vaarallisin tie, alkuperäinen Yungas road, joka yhdisti La Pazin Amazoniin, vaati vielä 1990-luvun puoliväliin asti keskimäärin 200 kuolonuhria vuodessa. 80-luvulla tiellä sattui Bolivian yksi vakavimmista liikenneonnettomuuksista: 100 hengen vaatinut bussiturma.
Oppaamme kertoi, että tien rakensivat alun perin vangit 1930-luvulla vanhojen inka-polkujen päälle. Silloin ei tiestä kovin leveää tehty. Kapea, vain yhden auton mentävä hiekkatie kiemurtelee vuorten rinteitä ilman turvakaiteita ja poikkeuksellisesti kuskit ajavatkin tämän tien vasenta reunaa (jotta hahmottavat ulkoreunan pyörän sijainnin paremmin). Lisäksi alueen ilmasto (sateet, sumu) tekivät ajamisesta vaarallista. Pyörällä tilaa oli ihan riittävästi (paitsi maanvyöryalueilla), mutta en tosiaan haluaisi olla auton kyydissä tällä tiellä!
Pyöräily koostuu kahdesta osasta: asfaltoidulla uudella tiellä pyöräilystä (autojen rinnalla) ja rauhallisemmasta, varsinaisesta Death roadista (hiekkatietä). Ensimmäiset 20 km tullaan alas 5000 metrin korkeudesta vuoristomaisemissa, sen jälkeen hypätään autoon ja ajetaan n. 8 km varsinaisen reitin alkuun (tällä osuudella on myös pieniä ylämäkiä). Loput pyöräilystä tapahtuu sademetsäksi muuttuvassa ympäristössä vuorenrinteitä kaartelevaa hiekkatietä.
Pyöräretkiä järjestävät useat matkatoimistot, joista suosituimpia taitavat olla Gravity Bolivia ja Altitude Travel. Me lähdimme matkaan Vertigo Biking -toimiston kautta (tämä oli lähes puolet halvempi) ja meillä sattuikin ryhmän suhteen hyvä tuuri: olimme ainoat! Saimme siis yksityisoppaan! Saimme pysähdellä niin paljon kuin huvitti tai ajaa niin kovaa kuin uskalsi eikä tarvinnut jäädä odottelemaan, että kaikista ryhmäläisistä saataisiin otettua hyvät poseerauskuvat (ohitimme pari tällaista ryhmää).
Muuten meillä ei ollut niin hyvä tuuri – sää oli nimittäin poikkeuksellisen huono. Jopa oppaallemme sää oli huonoin kokemansa: sumua, sadetta, kylmää. Kuulemma yleensä, jos on huono sää, on joko sumua tai sadetta, ei molempia. Alkupätkä menikin näpit ja naama jäässä, silmät puoli ummessa naamaan piiskaavan sateen vuoksi, eikä maisemia nähty (puhumattakaan vauhdin huumasta – jarrut olivat aikalailla pohjassa, kun ei juuri nähnyt eteensä). Varmasti paremmalla säällä alun maisemat olisivat mielettömät, kun vuoret kohoavat laaksosta jylhinä. Meille tämä jäi oman mielikuvituksen varaan.
Onneksi sää hieman kirkastui sademetsää kohti ja lopulta pääsimme lämmittelemään jokilaakson matalampien korkeuksien trooppiseen lämpöön. Pyöräilyn jälkeen haaleakin suihku teki terää ja saimme buffet-lounaan.
Retkeen kuuluivat kuljetukset, mutta jäimme Yolositan pikkukylään odottamaan yöbussia Rurrenabaqueen, Amazoniin. Se odottelu ei ollut kovin mukava kokemus (luulimme useaan otteeseen, että bussimme ajoi ohi, koska se oli auttamattomasti myöhässä + koira merkkasi reviiriään meidän rinkkoihin), mutta lopulta bussi onneksi saapui ja uni tuli pyöräilyn jälkeen nopeasti. Seuraavaksi heräisimme Amazonissa!
