Rannikolta oli haikea lähteä takaisin sisämaahan, sillä se merkitsi samalla kotiinpaluun alkua. Bussimatkat sujuivat kuitenkin suht sutjakkaasti ja pitkän reissun aikana pieni matkainto alkoi kyteä jälleen. Kun saavuimme Dambullan kaupunkiin, olimme jo intoa täynnä.
Pikavisiittimme lähti käyntiin Dambullan luolatemppeleistä, joissa ihailimme kymmeniä ja taas kymmeniä pieniä ja suuria Buddha-patsaita. Matkalla sinne tuktuk-kuski yhytti meidät hankkimaan häneltä kyydin myöhemmin myös Sigiriyaan “edulliseen pakettihintaan”. Rahamme olivat näin loppumatkasta todella tiukilla ja jälkikäteen tähän diiliin tarttuminen hieman harmitti (sain kuulla tästä vielä, sillä laiskistuneena ja väsyneenä suostuttelin jokseenkin jämäkästi säästelyä suosivaa kantaansa puolustelevan puolisoni tarttumaan tarjoukseen) – bussilla olisi tosiaan päässyt niin paljon halvemmalla.
Diilin vuoksi päädyimme kuitenkin kyläilemään matkan varrella sijainneessa yrttitarhassa, jota paikallinen Ayurveda-lääkäri ylläpiti. Hän kierrätti meitä ilmaiseksi puutarhassaan ja kertoi eri kasvien käyttötarkoituksista. Tällaisesta ystävällisyydestä aiheutuu tietenkin pienehkö vastapalveluksen pakote, mitä voi lieventää ostamalla puutarhan uloskäynnillä sijaitsevasta putiikista yrttejä tai mausteita (edullisin löytämämme maustepussukka oli 500 rupiaa). Lisää Ayurvedasta voit lukea täältä.
Tulipahan sellainenkin nähtyä (ja viimeisiä roposia tuhlattua). Matka jatkui majapaikan etsintään. Lopulta huone löytyi syrjäisemmästä majatalosta, jonka nuori omistaja oli todella herttainen. Hän heitti meidät päätielle, josta vuokrasimme fillarit Sigiriyan tutkimista varten. Tai oikeastaan emmehän me juurikaan Sigiriyan päänähtävyydellä (Lion/Sigiriya rock) käyneet, vaan kipusimme Pidurangalalle sen sijaan (olimme tulleet siihen tulokseen, että saamme tässä vaiheessa reissua paremman vastikkeen vähissä oleville rahoillemme jättämällä kalliin nähtävyyden väliin).
Maisemat olivat huikeat! Ja kiipeäminen ei todellakaan ollut kovin rankkaa, vaikka lippuluukulta saamamme esite varoittelikin “olemaan tietoinen fyysisistä kyvyistään”. Olimme odottaneet oikeaa kipuamista, mutta aivan loppua lukuunottamatta ylös pääsi hyviä polkuja tai portaita pitkin. Loppupätkässäkin oli vain muutama lohkare ylitettäväksi. Itseasiassa, ainoa ongelma oli oikeastaan vain huipulla tuivertava kova tuuli.
Mutta kauniit maisemat auringon laskiessa veivät kaiken huomion. “Kaikki, mitä valo koskettaa…” vai miten se menikään…
Ennen auringon pehkuihin painumista lähdimme kapuamaan alas, jotta pääsisimme pois ennen pimeää: Iltahämärässä norsut voivat yllättää!
Norsuja emme peräämme saaneet, mutta pimeys yllätti toisin: emme löytäneet enää pyörävuokrapaikkaa! Kaikki seudut näyttivät erilaiselta auringon laskettua, mutta onneksi kioskin pitäjä osasi meidät opastaa pyörävuokraajan veljen hostellille. Sieltä pyörätätikin löytyi ja kyyti omalle hostellillemme järjestyi samalla, kun he soittivat majatalomme isännälle.
Pieni seikkailu näin reissun päätteeksi! Viimeisiä pennosia laskeskelimme majataloon palattuamme ja tulimme siihen tulokseen ettei tässä kai auttanut kuin nostaa lisää rupiota Negombosta. Yrittää voi kuitenkin!