Miltä kuulostaisi paikallisten talovahtina oleminen tai lemmikkien hoitaminen reissun aikana? House- tai pet-sitting on mahtava tapa pysähtyä, elää hetki paikallisena ja samalla säästää majoituksessa, sillä usein vahdittavassa talossa majoittuu paikallisten poissaolon ajan ilmaiseksi – palkkana talonvahtihommista. Meillä oli ollut jo pitkään haaveissa kokeilla pet-sittingiä ja mikäs sen parempi kohde kuin muuten kallis Uusi-Seelanti!
Pet-sittingiä varten on olemassa myös varsinaisia maksullisia palveluita, jotka välittävät lemmikkien vahteja, mutta näissä jäsenmaksut olivat turhan korkeat yhtä kokeilua varten. Päädyimme siksi selailemaan Facebook-ryhmiä. Selailimme jo hyvissä ajoin useampia Uuden-Seelannin pet-sitting ryhmiä, jotta saisimme käsityksen markkinoista. Vahtipaikan sijainnin mukaan oli tarkoitus sitten suunnitella muu Uuden-Seelannin reissu (ollaanko esim. Etelä- vai Pohjoissaarella).
Facebook-ryhmissä meno oli villiä, kilpailu vaikutti olevan suurta ja halukkaat lemmikkivahdit postailivat kilpaa esittelyjä omista lemmikinhoitotaidoistaan. Jossain vaiheessa tuntui, kuin olisi etsinyt töitä, sillä ilmoitukset olivat kuin ansioluetteloita – ja meillä ei tältä alalta ollut mitään mustaa valkoisella. Muutaman kerran teki mieli heittää koko ajatus romukoppaan, sillä paikan löytäminen ja valituksi tuleminen vaikutti mahdottomalta.
Ennen Fijille lähtöä bongasimme mielenkiintoisen pestin Uuden-Seelannin länsirannikolla ja kommentoimme ilmoitusta haukkana osoittaen kiinnostuksemme. Iloksemme ilmoituksen laittanut koiranomistaja otti meihin yhteyttä ja sovimme “haastattelun”. Singaporen lentokentällä otimme puhelun ja kyselimme lisätietoja hoidettavissa eläimistä, omistajien odotuksista ja talosta ylipäätään. Alkujännityksen jälkeen meille alkoi valjeta, että paikka olisi meidän!
Länsirannikolle landelle
Saavuimme leiripakuilun jälkeen bussilla Christchurchista länsirannikolle. Paula kävi hakemassa meidät bussipysäkiltä pikkukoira-Macin kanssa ja ajomatkalla meillä oli hyvää aikaa tutustua. Homma vaikutti oikein lupaavalta! Kävimme matkan varrella Hokitikassa kaupassa, sillä lähin supermarket olisi 70km päässä asumuksestamme.
Saavuimme illansuussa keskelle maaseutua, taloon, jossa viettäisimme seuraavat viikot. Omistajat toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi ja kehottivat olemaan kuin kotonamme (aivan parasta pakuilun jälkeen asua ihan kunnon kodissa!!!). He olivat lähdössä Australian lomalle pariksi viikoksi ja meidän tehtävämme oli siis pitää talon lisäksi huolta lemmikeistä. Meillä oli vastuullamme kaksi koiraa, Mac ja Bonnie, kaksi kissaa, “Remu” ja Queenie, sekä kymmenen kanaa. Lehmät ja lampaat huolehtisivat itse itsestään.
Lemmikkien hoito ei ollut onneksi mikään vaativa tehtävä, sillä koiria piti ruokkia vain kerran päivässä ja kissoja kahdesti. Kanoille ruokaa lisättiin annostelijoihin noin kolmen päivän välein. Eläimet saivat kirmata vapaana aidatulla piha-alueella, joten ulkoiluttaminen hoitui vaivattomasti (kissa-vanhus piti vain muistaa kantaa ulos kerran päivässä, jos se ei itse muistanut lähteä käymään tarpeilla).
Ensimmäisinä päivinä lemmikit olivat huolissaan omistajien lähdöstä ja uusista ihmisistä heidän talossaan. Meillä kaikilla oli hieman totuttelua uusiin kuvioihin, mutta arki lähti rullaamaan yllättävän nopeasti. Aamulla herkuttelimme kahvikoneen herkkukahvilla ja söimme itsekeräämiämme kananmunia paistettuna, silloin tällöin pakkasesta löytyneiden kunnon pekonisiivujen kera.
Oli mahtavaa, kun oli kaikki mukavuudet pitkästä aikaa käytettävissä. Pyykinpesukone, tiskikone, uuni… Lisäksi saimme käyttöömme maastopyörät, joilla kävimme tutkimassa rantareittiä. Meillä oli perheen auto käytössämme, joten pääsimme myös välillä päiväretkille. Kävimme lähirannoilla ja lähistöllä olevilla nähtävyyksillä, kuten Hokitika Gorgella ja Franz Josefin jäätiköllä.
Vahtina oleminen ei ole aina ruusuista
Kävipä niin, että ahmattikissa popsi roskiksesta kananluut heti alkutuimaan. Siinä olikin hieman jännitystä heti ensimmäisille päiville, selviäisikö kissan suolisto terävistä luista ehjänä. Onneksi kissa tajusi oksentaa (sohvan alle – olipahan sotku) ja söi ja joi normaalisti sen jälkeen. Jääkaapista löytyi hapankaalia ensiavuksi – sitä ilmeisesti oli hyvä sekoittaa kissan ruokaan, jotta mahdolliset terävät palaset kietoutuisivat hapankaalisäikeisiin. Enpä tällästä kikkaa ollut aikaisemmin kuullut, vaikka meilläkin kissoja oli kotona ollut. No, kissa selvisi hengissä!
Toinen haaste oli kissa-vanhus, joka ei tajunnut aina lähteä ulos pissalle, joten kissanpissoja siivottiin pariin otteeseen. Muut eläimet myös kiusasivat sitä ja yhtenä iltana oli työ houkutella vanhus talon alta sisälle.
Suurimmilta katastrofeilta onneksi vältyttiin ja pääosin saimme nauttia leppoisasta maalaiselämästä. Sadepäivinä katsottiin leffaa ja leivottiin ja aurinkoisina päivinä ihmeteltiin mm. lehmien märehtimistä.
Kaikki hyvä taitaa kuitenkin loppua aikanaan ja meillä oli seuraavaksi edessämme viimeinen leiripakuilupätkä, tällä kertaa pienemmällä pakulla ennen valtameren ylitystä.
Omistajat palasivat lähes liian pian lomilta ja naureskelimmekin, että olisimme hyvin voineet jäädä vielä vähäksi aikaa – haluaisivatko he lähteä uudelle lomalle 😂… Kokemuksena pet-sitting oli kaikinpuolin aivan mainio ja teki hyvää leikkiä kotia pitkästä aikaa.