260 vuotta vanhassa talossa yöpyminen paikallisen perheen luona pienessä vuoristokylässä, Thethissä, oli ehkä reissumme unohtumattomin kokemus.

Rantaloma-Himarësta 8 tunnin matkustamisen jälkeen saavuimme vihdoin Shkodëriin (Shkodraan) ja etsimme hostellin seuraavaksi yöksi. Pikaruokalan wifissä yritimme saada selville, mistä hostelli kannattaisi kaupungissa ottaa, jotta pääsisimme aamulla näppärästi klo 7 aikoihin lähteville nelivetomaastureille kohti vuoristoa. Hetken arvottuamme päädyimme kadun toisella puolella olevaan paikkaan, jossa 2 hh maksoi vain 18€. Hostelli osoittautuikin aivan huippulöydöksi – tai oikeastaan sen omistaja, Ridi, oli aivan huipputyyppi, ja oli suureksi avuksi tulevaa vaellusreissua järjesteltäessä.

Emme olleet vielä varanneet majoituspaikkoja Thethistä tai Valbonasta, saatika mitään kuljetuksia sinne, mutta kaikki hoitui hujauksessa Ridin avustuksella. Olimme ajatelleet yöpyvämme nyt hieman hienommin, vuoristomaisemissa häämatkaamme viettäen, mutta Ridiltä saimme aivan upean vinkkauksen: hän tunsi kylästä perheen, joka piti pienimuotoista majataloa, mikä ei vielä löytynyt netistä. Kahden yön majoittuminen aterioineen (aamu,päivä,ilta) maksaisi 50€ per nenä ja ateriat olisivat emännän itsensä tekemiä, kyläolosuhteissa vieläpä kunnon lähiruokaa. Huikea kokemus siis luvassa, saivat hotellit nyt jäädä!

Pyörähdimme Shkodrassa alakerran baarin terassilla kuuntelemassa kun pelimanniyhtye (Ridin mukaan “the last men of the generation of that kind of traditional music”) soitti vauhdikkaasti. Sen jälkeen viimeiset pakkaukset ja nukkumaan. Aamulla Ridi kävi ostamassa meille pienet voitaikinapaistokset (hieman erilaiset, kuin mitä bussimatkallamme syömämme taivaalliset Byrekit) ja keitti espressot. 7:15 kyytimme odottikin alhaalla ja matkamme alkoi muutaman muun reissaajan poiminnalla.

Ensimmäinen tunti matkasta sujui suht hyväkuntoisella tiellä, mutta ylemmäs vuorille mentäessä tie kapeni ja mutkistui entisestään. Yllätykseksemme tien ylitti yhtäkkiä kilpikonna. Borën kirkon kohdalla pidimme pienen vessa/kahvitauon, jonka jälkeen painajaismainen tieosuus alkoikin suht pian.

Istuin onnekseni kuskin puolella, joten suurimmaksi osaksi olin “turvallisella” sisäpuolella tietä, toisin kuin Julle, joka kylläkin nautti rinteen jyrkänteen puolella istumisesta, vaikka poukkoileva tie heitteli autoa kohtalokkaasti. Tuli siinä puristettua auton kahvaa ja Jullen reittä muutamaan otteeseen sillä fiiliksellä, että nyt sitä mennään ja heihei vaan oli kiva elää. Mutta onneksi pääkallomeininki vaihtui nopeasti ja mieleni rauhoittui, kun menimme alaspäin metsän siimekseen, eikä mahdollinen pudotus näkynyt niin selvästi. Julle pystyi luottamaan kuskin ammattitaitoon hienosti, ja hyvinhän me perille laaksoon päästiinkin.

Matkalla meitä ihastuttivat upeat maisemat, jotka pysyivät vielä majataloon saavuttuamme uskomattomina: vuoret kohosivat ympärillämme ja niityt vihannoivat, kirkasvetinen koski kohisi laakson pohjalla ja luonto kukki. Majatalomme (Rraskadoli) isäntäväki (Leka&Roza) tuli meitä autolle vastaan ja näytti meille paikkoja.

Ens alkuun isäntä otti raki-pullon jääkaapista ja kaatoi meille reilut lasilliset. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta perheen poika tulkkasi tärkeimmät asiat meille puhelimitse, muissa tilanteissa puhelimen offlineen ladattu Google Translator piti yllä keskustelua. Kuinka ihana vanha kivitalo tämä olikaan ja mikä piha ja mitkä näkymät! Pihalle kantautuivat lampaiden ja lehmien kellot, ajoittain kukon kiekaisukin.Emäntä valmisti meille lounaan klo 11 aikoihin. Leipää, oliiveja, fetajuustoa, kananmunaa, makkaraa, kurkkua ja tomaattia. Ja aitoa maitoa, jota lusikoitiin laseihin jääkaapissa olleesta peltiastiasta. Mmmm… Kermaisaa…Lounaan jälkeen meille esiteltiin kasvimaat ja pihan hedelmäpuut, kana-aitaus ja rakennusprojekti talon muokkaamiseksi laajempaan majatalokäyttöön. Siinä tuli kunnon kielikylpy albaniaksi. Tunnin aikana opimme enemmän sanoja ja lauseita kuin koko 5 päivää kestäneen reissumme aikana.

Olipa onni, että satuimme siihen hostelliin Shkodrassa. Muuten olisi todennäköisesti jäänyt yksi erittäin autenttinen maaseutukokemus kokematta.