Inkojen pyhä saari Titikaka-järvellä, Isla del Sol, on yksi must-see kohteista Bolivian ja Perun rajamailla kuljettaessa. Se on suurin Titikakan 41 saaresta ja matkaoppaiden mukaan “täydellinen paikka tutustua perinteiseen Boliviaan”, sillä saarella asuvat aimarat elävät yhä perinteiseen tapaan porrastettuja peltoja viljellen. Titikaka-järvi ja sen rannalla sijaitseva Copacabanan kaupunki sijaitsevat 4000m korkeudessa, joten sopeutuminen korkeaan ilmanalaan on erittäin tärkeää – etenkin ennen Isla del Solille suuntaamista. Muuten inkojen korkeuksiin vievät portaat ja polut pistävät puuskuttamaan rajusti.
Me saavuimme Copacabanan kaupunkiin suoraa päätä La Pazista, Amazonista saapuneen yöbussin jälkeen. Korkeutta olimme nousseet siis useita tuhansia metrejä vuorokaudessa, mikä tuntui vatsataudin heikentämässä kropassa. Koska olimme niin heikossa hapessa, palauduimme useamman päivän Copacabanassa ennen Isla del Solin saarelle suuntaamista.
Sattui kuitenkin sopivasti, että kaupunkiin kokoontui juuri pitkäksi viikonlopuksi ympäri maata joukoittain väkeä festivaaleille. Pääsimme siis nauttimaan festaritunnelmasta! Kulkueet kulkivat eläväisinä ja värikkäinä ympäri Copacabanan keskustaa – seurailimme tanssivaa karnevaalikansaa lounastaessamme. Kävimme myös kävelemässä (hitaasti) kaupungilla. Onneksemme näimme autojen siunausta, mistä Copacabana on tunnettu. Söimme myös truchaa (taimenta) ja kapusimme kaupungin laidalla olevalle näköalakukkulalle.
Lopulta pienen alpakkaterapian ja ilmanalaan totuttautumisen jälkeen olimme saaneet jo ruokahalua takaisin ja päänsärky oli hellittänyt, joten uskaltauduimme lähtemään parin päivän retkelle Titikaka-järvelle.
Isla del Solin saarella on kolme kylää, pohjoisessa Challapampa, keskellä Challa ja etelässä Yumani. Venelippuja ostaessa tulee tietää, minne päin saarta haluaa matkustaa, joten visiitti kannattaa suunnitella ainakin osittain etukäteen. Pohjoiseen (Norte) menoliput viralliselta kiskalta maksavat 40 Bs. ja etelään 30 Bs. Copacabanan satamasta voi kuitenkin saada edullisempia diilejä ja moni matkatoimisto mainostaa matkoja 20 Bs. hintaan.
Päätimme suunnata ensiksi saaren pohjoisosaan, sillä siellä sijaitsevat saaren kuuluisimmat nähtävyydet: pyhä aurinkokivi ja Ruinas de Chinkanan rauniot. Kun saavuimme 1,5 tunnin venematkan jälkeen Challapampan satamaan, paikallinen opas kokosi turistit kaikista veneistä ja lähti esittelemään nähtävyyksiä. Me päätimme ensiksi etsiä majapaikan, johon saisimme päiväreppumme säilöön, ja sen jälkeen lounastaa ennen raunioille suuntaamista. Tämä osoittautui hyväksi suunnitelmaksi, sillä turistimassat kiersivät oppaan kanssa alueen aamupäivällä, osa lähti 13:30 paluuveneellä takaisin. Kun kiertelimme iltapäivällä pohjoisosassa, saimme nauttia mystisestä tunnelmasta aivan itseksemme. Pääsymaksu alueelle oli 10 Bs. ja saimme siitä jopa lipun.
Raunioilla törmäsimme paikalliseen oppaaseen, joka oli juuri lopettanut kierroksen yhden pienen ryhmän kanssa, mutta emme siinä vaiheessa osanneet pyytää opastusta. Olisi kuitenkin ehkä kannattanut, sillä olisi sitä mielellään saanut vähän syvempää ymmärrystä alueen historiaan.
Palasimme majatalollemme ja ihmettelimme koululaisia, jotka juoksivat rannalla jonkinlaista juoksutestiä – heillä oli varmasti aivan huippuluokan hapenottokyky!
Saaren läpikävely
Seuraavana aamuna lähdimme kävelemään saaren eteläosaan. Oli hassua ajatella, että muutama vuosi sitten koko pohjoisosa oli suljettu turisteilta kylien välisen kahakoinnin vuoksi. Syynä kahakoille oli epätasaisesti jakautuneet turistirahat. Ilmeisesti yhä rahat jakautuvat epätasaisesti, sillä saaren keskiosan Challa-kylästä uupuvat turistimimagneetit: inkarauniot. Yumanin kylä taas oli hyötynyt pohjoisista kahakoista ja turismi oli siellä lähtenyt kukoistamaan.
Etelään johtava tie kulki saaren keskustan harjannetta pitkin (kunhan ensin päästiin rannalta kapuamaan ylös). Matkalla näimme alpakoita ja vuohia paimentavia naisia.
Matkalla yksi mies pyysi kylämaksua, mutta hänellä ei ollut antaa mitään lippua maksusta ja epäilimme seuraavan mutkan takana olevan seuraavan rahastajan, joten liukenimme paikalta. Odotuksia vastoin toisia kylämaksun pyytäjiä ei tullut vastaan (ei edes Yumanin kylässä).
Yumani oli hieman vilkkaampi kylä ja turisteja tuli paljon enemmän vastaan kuin pohjoisessa. Majatalojakin oli mistä valita. Onnistuimme ajoittamaan nähtävyyksillä käymisen iltapäivään, jolloin kuhina hiljeni päiväretkeilijöistä. Saimme jälleen tutustua kauniisiin kukkuloihin, alpakoihin, viljelyksiin ja aurinkotemppeliin rauhassa.
Kuuluisat inkojen vesilähteet ja inka-portaat (joita meidän onneksi ei tarvinnut kiivetä ylös vaan kavuta alas) näimme, kun laskeuduimme seuraavana aamuna lautalle palataksemme todella hitaalla veneellä Copacabanaan. Ja kun sanon hitaalla, tarkoitan sitä. Kaikki veneet olivat käsittämättömän hitaita! Mutta tämä ei meitä sinänsä haitannut, kun pääsimme sisälle istumaan ja ulkona myrskysi.
Copacabanaan päästyämme lounastimme, kävimme maksamassa bussiliput ja suuntasimme bussilla Peruun! Koska halusimme lähteä päivällä rajalle, edessä oli ainakin yli 5 tunnin odottelu Punossa ennen yöbussia Cuscoon – oli siis keksittävä tekemistä bussiasemalla istuskeluun.