Rikinkatkuinen retki alkakoon – eihän Indonesian saarilla vierailu olisi mitään ilman tulivuoriretkeä! Tällä kertaa järjestimme kaiken itse, sillä kyytiä emme raaskineet ottaa (6 km matka olisi kustantanut 10$/hlö), eikä läheiselle Sibayak-vuorelle (2181 m) tarvinnut opasta. Moni paikallinen nuori ilmeisesti suuntaa alueelle telttailemaan, eikä kyseessä ole vaikea vaellus – ellei valitse sademetsäreittiä itärinnettä pitkin ennen aamun koittoa. Länsipuolelle saapuvan autotien päästä matkaa on huipulle n. 7 km ja nousua varmaankin vajaa kilometri.
Lähdimme aamulla heti auringon noustessa liikkeelle majataloltamme, Wisma Sunriselta, kohti virallisen reitin alkupistettä. Saatiin kroppa lämpimäksi ja samalla nautittiin kauniista riisipelto- ja bambumetsämaisemista 6 kilometrin leppoisan aamukävelyn aikana. Peltojen laidalla, välillä keskelläkin peltoa, komeili perinteisiä hautoja – veneen muotoisia pieniä kyhäelmiä – ja moderneja kivisiä hautoja. Aika kiva tapa haudata läheiset omille maille kauniille näkymille. Oli todella rauhallista.
Pilvet peittivät vuorten huippuja ja välillä ripotteli vettä. Emme nähneet kovinkaan kauas, minne olimme menossa, ja näytti pahasti siltä, ettemme tulisi näkemään myöskään huipulta mitään maisemia. Se oli tietysti harmillista, sillä matkalta olisi kaiketi kirkkaalla säällä mahdollista nähdä alueen toinen aktiivinen tulivuori, Sinabung, ja huipulta mahdollisesti jopa Toba-kraaterijärvi!
Muutamat mopoilijat ohittivat meidät mutkittelevalla, asfaltoudulla metsätiellä ja näimmekin heidät myöhemmin porteilla. Muuten ei porukkaa näkynyt suuntaavan vuorelle – pari pientä turistiryhmää tuli meitä vastaan oppaansa kanssa enemmän tai vähemmän pettyneenä (ei tainnut olla kummoinen auringonnousu, vaan pelkkää pilviharsoa).
Kun vihdoin pääsimme reitin lähtöpisteeseen (asfalttitien päähän), maksoimme puiston sisäänpääsymaksun 10 000 IDR/hlö ja kirjasimme tietomme puistonvartijan lokikirjaan. Luulin ensiksi, että mies yritti myydä meille juotavaa ja kieltäydyin, kunnes hän näytti rekisteröintikirjaa. Ei ihme, että hän oli kummastunut kieltäytymisestäni… Paikka oli vähän erikoinen, sillä se näytti katukuppilalta (ja varmaan olikin). Luulin, että maksua kysyttäisiin jo puiston portilla, missä sijaitsi lippuluukun näköinen kopperokin, eikä vasta kahvilalla… No, joka tapauksessa matka kohti tulivuorta alkoi!
Viitisen vuotta sitten kävin kurssikavereideni kanssa Ijen-vuorella Itä-Jaavalla, Indonesiassa. Silloin ideana oli nähdä auringonnousu vuorelta ja sitä ennen pimeydessä leiskuvat siniset kaasuliekit. Vaellus oli vaikuttava, mutta todella ruuhkainen. Tällä kertaa saimme tallustella itseksemme.
Kuljimme ensin tiheän, mangrovemetsikköä muistuttavan puuston juurakon läpi, kunnes maisema vaihtui pusikkoiseksi ja kivikkoiseksi. Pilvien lomasta paljastui aina hetkittäin muutama kymmenen metriä lisää näkyvyyttä ylöspäin, mutta kokonaisuutta vuoresta oli vaikea hahmottaa. Pian saavuimme tasaisemmalle alueelle, jossa muutamat paikalliset telttailivat. Epämiellyttävä rikin haju tuli tuulahduksissa tervehtimään meitä. En ehkä itse tulisi tähän hajumaailmaan telttailemaan vapaaehtoisesti…
Rinne nousi kivikkoisena ylöspäin ja arvelimme nousevamme kohti kraaterin reunaa. Lähistöllä alkoi voimistua maan sisuksista puskevien kaasujen sihinä, joka pian muuttui eräänlaiseksi pauhuksi. Kuin jossain olisi moottoritie kohisemassa. Pilvet hälvenivät sen verran, että näimme keltaisen väriläiskän vaaleassa kivikossa. Sieltä sitä kaasua tuprutti. Kiedoimme paremman puutteessa huivit ja kasvomaskit tiiviimmin hengitysteiden eteen, kun jatkoimme matkaamme ylös. Viimeksi Ijenillä meillä oli kaasunaamarit, joten ajatus kaasuille altistumisesta näillä varusteilla hieman huoletti. Emme siksi suunnitelleet viipyvämme tulivuorella kauaa.
Kraaterin reunalta näki alas kraaterin pohjalle, jonne ihmiset olivat keränneet kiviä muodostaakseen tervehdyksiä ja lausahduksia. Eri puolilta kraateria vapautui vulkaanisia kaasuja ja kraaterin reunan takaa kumpusi välillä pilviharso peittämään tekstit. Tuulen suunnasta riippuen pilvet (ja kaasupilvet) väistyivät ja tilaisuuden tullen päätimme käväistä alhaalla. Olimme sitä ennen törmänneet paikalliseen poikaporukkaan, jonka kanssa otimme heidän pyynnöstään ryhmäkuvat (tähän piti jälleen tottua) ja kysyimme samalla, voisiko alas kraateriin mennä. Heidän mukaansa ei ollut mitään syytä, miksei voisi, joten… Kipitimme reunaa alas ja katselimme kivikuvioita hetken, mutta heti tuulen käänneyttyä hajusta tuli järkyttävä ja kaasut kirvelivät silmissä, joten kapusimme takaisin ylös.
Sibayak-vuorella on kolme huippua, joista selkeällä säällä näkee Berastagin kylän yli. Koska näkyvyys oli niin huono pilvisen sään vuoksi, kiipesimme vain kraaterin reunalle, emmekä lähteneet huiputtamaan. Huonossa näkyvyydessä oli nimittäin hankalaa suunnistaa, vaikka meillä oli käytössä karttasovellus. Toista alas vievää polkua etsiessämme olimme yhtäkkiä jyrkällä rinteellä lämpöä hehkuvan ja kaasuja puskevan, murenevan seinämän vierellä. Tuuli yltyi, joten käännyimme takaisin ja nousimme toista reittiä ylös toiveenamme nähdä edes joitain maisemia.
Pilvipeite kuitenkin pysyi sitkeästi vuoren ympärillä. Ei siis näkymiä tällä kertaa. Tuulisella harjanteella telttailevat nuoret kokkailivat aamupalaa ja tarjosivat meille makkaraa. He neuvoivat meitä laskeutumaan takaisin kraaterille ja palaamaan alas samaa reittiä kuin olimme tulleet. Päädyimme itsekin siihen vaihtoehtoon, sillä emme halunneet lähteä vaikeakulkuisempaa itärinnettä alas.
Vaikka näkyvyys oli päiväretkellämme huono, oli tulivuorella käynti silti hieno ja jännittävä kokemus. Vuoren seinämillä oli kauniita, värikkäitä luonnon taideteoksia erivärisistä mineraaleista ja kaasujen värjäämistä kiviaineksista. Maisema oli samaan aikaan kaunis ja pelottava – paikalla aisti luonnon arvaamattoman voiman ja tuhoisuuden. Tuli siinä muutamaan kertaan mietittyä, mitä tapahtuisi, jos tulivuori nyt purkautuisi…
Rentoutusta läheisissä kuumissa lähteissä
Yhteensä matkaa tuli 15,8 km majatalolta ylös tulivuorelle ja takaisin sen juurelle. Reippailun jälkeen suuntasimme tietä pitkin vuoren itäpuolella olevaan kylään, mikä on tunnettu vulkaanisista kuumista lähteistään.
Söimme matkalla lounaan, perus nasi gorengit jälleen, ja palkitsimme itsemme lillumalla kuumissa lähteissä useamman tunnin. Alueella riittää hotelleja ja pieniä vesipuistoja, jotka täyttyvät erityisesti viikonloppuisin paikallisista turisteista. Kuumat lähteet ovat yksi Berastagin vetonauloista.
Valinnanvaraa oli aivan liikaa, joten päädyimme vain johonkin hotelliin, missä kuumia lähteitä oli tarjolla. Maksoimme 20 000 rupian sisäänpääsyn ja vaihdoimme pulikointivaatteet päälle vessassa. Karo-alue on pääosin kristittyä, mutta on silti hyvä huomioida asiallinen pukeutuminen altailla. Suurin osa paikallisista naisista kylpi legginsit ja t-paita päällä, joten jätin itsekin päälle pyöräilyshortsit ja t-paidan. Ongelma vaatteet päällä rikkivedessä uimisessa (pätee tietysti myös uikkareihin) on niihin tarttuva haju. Meillähän vaatteet haisivat rikiltä jo muutenkin, joten seuraavaksi oli pestävä joka tapauksessa pyykkiä.
Altailla ei ollut liikaa porukkaa, joten löysimme helposti itsellemme oman kuuman lähteen altaan. Kokeilimme ensin yhtä tulikuumaa allasta, josta siirryimme hieman viileämpään kuumaan altaaseen. Aurinko oli alkanut paistaa ja tuntui, että koko kroppa grillautui ja keittyi samanaikaisesti. Oli siis pakko käydä viilentymässä kylmemmässä altaassa (tietysti vesiliukumäen kautta, joka juuri ja juuri kesti aikuisen ihmisen painon…). Kun ihmisiä alkoi tulla enemmän altaille, lisääntyivät myös vanhempien paikallisten (naisten) toiveet yhteiskuviin. Onneksi olimme nauttineet lähdevedestä riittämiin, joten puikkelihdimme pakoon ennen suurempia ryhmiä.
Otimme paikallisen pikkubussin hotellin edestä (7 000 IDR/hlö) Berastagiin ja matkustimme tiiviisti paikallisten naisten, lapsien ja vihannessäkkien kanssa. Pysäkkimme Berastagin keskustassa tuli yllättäen ja siinä tungoksessa bussin perälle tipahti minulta pussillinen märkiä, rikinkatkuisia vaatteita. Huomasimme tämän vasta lähellä majataloa, joten emme lähteneet etsimään pikkubussia… Sinne meni kasa hyviä reissuvaatteita, mutta onneksi ei sen arvokkaampaa. Jos ajatellaan positiivisesti, niin eipähän tarvinnut pyykätä niitä mädän kananmunan hajuisia kuteita…
