Toba-järvi oli meille yksi Sumatran must-see-kohteista, emmekä pettyneet! Pitkän matkustuspäivän loppupuolella nousimme hurjastelevan pikkubussin kyydissä kraaterin reunaa kiertävälle tielle, josta avautui uskomaton näkymä tälle mystiselle kraaterijärvelle. Järven alla kilometrien syvyyksissä pulppuaa yhä jäätävät massat magmaa. 17 000 vuotta sitten tapahtunut supertulivuoren purkaus oli varmasti aikamoinen spektaakkeli maailmanlaajuisesti, sillä siitä muistoksi jäänyt kraaterikin on valtava. Järven keskellä sijaitsee Samosir-saari, jonne suurin osa matkailijoista suuntaa – kuten mekin.
Olimme lähteneet Singkilistä aikaisin aamulla varautuneina pitkään matkustuspäivään. Majatalomme Sapo Belenin pyörittäjä oli ehdottanut jaetun taksin ottamista ja matkustamista yötä vasten, sillä niin useimmat turistit matkan tekivät. Hän ei osannut tarkasti sanoa, mihin asti julkisilla pääsisi, mutta toivoi parasta. Lähdimme ottamaan selvää! Tuli kuitenkin yllätyksenä, että viimeisen bussipätkän kuskimme vain dumppasi meidät Samosirin toisella puolella sijaitsevaan kylään ja näytti kädellä majapaikkamme kylän suuntaan turhautuneena. Sinne oli siis 60 km, joten ei tosiaan ajateltu kävellä. Kyselimme paikallisilta, menisikö Tuk Tukin kylään busseja, mutta harmiksemme viimeinen kyyti oli lähtenyt jo pari tuntia sitten (toisin kuin meille oli bussiasemalla lähtiessä lupailtu). Liekö ollut kuskin pitkäksi venynyt ruokatauko, liian vähäinen matkustajamäärä (ja sen vuoksi risteyskohdissa norkoilu) vai mikä, mutta emme tosiaan saapuneet riittävän aikaisin Samosirille, vaan aurinko oli jo laskenut. Olimme siis ilman kyytiä väärällä puolella saarta ja vieläpä kieltäytyneet majapaikkamme taksi-tarjouksesta, koska meille vakuutettiin bussiasemalla, että jatkoyhteyksiä vielä menisi Tuk Tukiin asti. Ei se siis aivan mutkattomasti mennyt!
Onneksi kahvilan edessä palloilevat nuoret auttoivat meitä mielellään ja pian meillä oli oma kyyti (ja vieläpä edullisempaan hintaan kuin majatalon järjestämä diili). Onneksi asiat tuuppaavat järjestymään! Laitoimme Singkiliin päivityksen matkan sujumisesta, kuten olimme luvanneet, jotta majatalon Rizky osaisi opastaa vastaavaa matkaa suunnittelevia.
Kohti Tuk Tukin kylää ajaessamme opimme kuskiltamme muutamia fraaseja paikallisella batak-kielellä, kuten tervehdyksen “(h)oras” ja kiitoksen “mauliate”. Keskustelimme kielimuurin vuoksi bahasa indonesiaksi vain sen verran, mitä pystyimme. Saimme kuitenkin selville, että miehellä oli kaksi lasta, tyttö ja poika, jotka olivat alle kouluikäisiä. Ja että turisteja oli pandemian jälkeen ollut vasta hyvin vähän. Kuskausreissu tuli kuskillemme siis lisätienestinä tarpeeseen.
Päästyämme perille kävelimme yön pimeydessä tieltä kohti majapaikkaamme sammakoiden kurnuttaessa riisipelloilla. Oli rauhallista, mutta peltojen takaa tien varressa olevasta ravintolasta kuului live-musiikkia – huonon äänieristyksen vuoksi sisälle asti. Huoneemme osoittautui muuten oikein mukavaksi lukaaliksi, lähes luksusta meille (tai ehkä olimme vain tottuneet todella vaatimattomiin asumuksiin lähiviikkoina). Olipa onni, että olimme varanneet huoneen useammaksi yöksi, niin saisimme ladattua akkuja!
Jotain oli pitkän matkustuspäivän päätteeksi syötävä, joten suuntasimme eläväisenoloiseen ravintolaan, josta musiikki oli kantautunut. Saimme nauttia bändin soitosta syödessämme ja joimme muutamat (turistihintaiset) oluet. Tilasimme oikein urakalla herkkuja, sillä koimme, että olimme sen ansainneet – vähän hemmottelua ruualla aikamoisen matkustuspäivän päätteeksi. Nyt uni maittaisi!
Nukuimmekin oikein makeasti mukavassa sängyssämme – noin kello 7 asti. Malesiankiinalaiset turistit viettivät kiinalaista uutta vuotta naapurihotellissa. He olivat soittaneet musiikkia ja pitäneet älämölöä jo edellisenä iltana (onneksi olimme itsekin melko myöhään ulkona), mutta että vielä jaksoivatkin alkaa metelöimään aamuvarhaisella! Aamulla klo 7 (ellei jo aikaisemmin) alkoi nimittäin ohjattu jumppa! Siinä tuli raivostuttavan musiikin lomassa hyvä kertaus bahasan numeroista 1-8. Ei oikein tiedetty pitäisikö itkeä vai nauraa… Aamupalahetki ei siis tosiaan ollut kovin seesteinen. Muut majapaikkamme vieraat olivat valittaneet omistajalle metelistä, mutta minkäs teet viereisen hotellin mölinävieraille… Onneksi juhlintaa ei kestänyt koko Toballaoloaikaa, joten saimme myös nautittua hiljaisista hetkistä.
Mopo alle ja menoksi!
Vuokrasimme mopon kylästä heti ensimmäisenä päivänä koko ajaksi, jotta olisi menopeli, millä kierrellä Samosirin saarta ja lähiympäristöä. Sattumalta mopovuokraaja oli kaimani ja siitä saatiinkin hyvä yhteys muodostettua (ja ihan menettelevä vuokrahinta neuvoteltua). Useinkaan paikallisten mopot eivät ole vakuutettuja, kuten ei tämäkään ollut, joten vuokraaja toivoi erityisen turvallista matkaa. Ja sitten vain nauttimaan vapaudesta! Tämä oli sitä, mitä olimme kaivanneet ja kaiholla muistelleet, sillä viimeksi Floresin saaren mopoilusta jäi niin hyvät muistot!
Kiertelimme ja kaartelimme kaupoilla, nähtävyyksillä, näköalapaikoilla ja ihailimme hedelmällisen maaperän mahdollistamia viljelyksiä. Oli kaakaota, avokadoa, banaania, passionhedelmää, papaijaa, kahvia, maissia… Joimme erittäin maukkaat paikalliset kahvitkin näköalakahvilassa – maukkaat, vaikka tyypilliseen tapaan pulveriset!
Batak-kansalle tyypillistä arkkitehtuuria oli myös siellä täällä ja perinteisiä, Tana Torajan rakennusten tyylisiä veneen mallisia hautoja ja taloja oli kaikkialla. Batak-taloja tosin koristivat liskot (perinteisen uskomuksen mukaan heimon perustaja oli läsnä kaikkialla, missä gekkojakin) ja puna-mustat koristeet.
Moporetki Sipisopiso-vesiputoukselle
Vielä ennen viisumimme umpeutumista päätimme piipahtaa Sipisopiso-vesiputouksella, jonne oli n. 200 km edestakainen matka. Lähdimme mopolla järven vastarannalle, jonne pääsimme näppärästi lautalla. Mopokin lastattiin tottunein ottein muiden menopelien joukkoon ruumaan.
Lyhin tie mopolla vesiputoukselle olisi kaiketi kulkenut järven reunaa, mutta käännyimme pian takaisin tien muuttuessa soraisemmaksi ja kapeammaksi. Jatkoimme suosiolla päällystettyä tietä ylös jättikraaterin reunalle – varsinaista siksakkia!
Matkan varrella näimme pari tulivuorta ja monta hauskaa pikkukylää. Oli sunnuntai ja monessa paikassa oltiin juuri menossa kirkkoon pyhävaatteet päällä – suurella osalla perinteiset sarongit yllä ja huivista kiedottu päähine päässä, naisilla huulipunat huulissa (ei tällä kertaa varmaankaan betel-punat). Nähtiinpä parit isommatkin kekkerit, joissa vaikutti olevan koko kylällinen väkeä hassut valkoiset lautasliinan näköiset päähineet päässä.
Ajoimme lopulta vesiputousalueelle, jonne olikin aikamoinen jono. Porteilla kerättiin jokaiselta pääsymaksu, mutta siinä hötäkässä ei olisi ollut ihme, jos joku olisi jättänyt maksamatta. Porukkaa oli liikkeellä paljon, sillä paikallisten keskuudessa paikka oli suosittu piknik-kohde. Ajoimme ensin vahingossa ohi varsinaisen parkkialueen, mutta sen ansiosta näimme Toba-järven aukeavan kauniisti edessämme. Palasimme takaisin piknik-alueelle, mistä polku alas vesiputoukselle alkoi.
Söimme turistikohteessa yllättävän edullisen lounaan ja lähdimme kapuamaan alas vesiputouksen juurelle. Ihmettelimme ylöspäin kiipeävien ihmisten hikeä ja hengästyneisyyttä, helppohan meidän oli mennä alaspäin. Reitti oli kuitenkin melko jyrkkä ja paikoin liukas, joten osa matkasta sujui parhaiten paljain jaloin (ainakaan omissa släbäreissä ei ollut riittävästi pitoa). Näkymä vesiputoukselle oli palkitseva ja vielä siistimpää oli alhaalla vesipisaroiden pöllytessä ja kastellessa lähelle menevät uskaliaat. Paikalliset lapset kylpivät joessa iloisina.
Yövyimme järven rannalla pienessä kylässä, missä meitä jälleen häiritsi meteli, joko paikalliset kirkkomenot tai karaoke (ota siitä selvää)… Saimme onneksi nukuttua, vaikka mökissämme ei ollut toimivaa lukkoa ja olin melko varma, että sängyssäni oli jotain ylimääräistä. Katsoimme mieltä keventääksemme Netflixistä leffan ja nukuimme samassa kapoisessa sängyssä. Yön aikana illalla alkanut sadekin helpotti ja aamulla oli fresh ilma. Ajoimme takaisin majataloomme Samosirin saarelle ja valmistauduimme lähtöön.
Oli haikeaa lähteä Tobalta, sillä ilmasto oli miellyttävä, samoin ihmiset. Nyt oli kuitenkin aika jatkaa eteenpäin, kohti Tyyntä valtamerta!