Kun olimme totuttautuneet kunnolla korkeuksiin ja ohuempaan ilmaan (mm. viettämällä aikaa Cuscossa ja Salkantay-vaelluksella), oli aika suunnata kohti majesteettista Ausangate-vuorta.
Olimme jo useamman päivän ihailleet kyseistä vuorta, joka siintää horisontissa Cuscosta itään. Sen ympäri kiertävä Ausangate-reitti kiehtoi, sillä se olisi haastavampi ja korkeuden myötä paljon vähemmän turistisoitunut, kuin Machu Picchun lähellä kulkeva Salkantay. Reitti kulkee yli 4500 metrissä, joten huolellinen akklimatisoituminen on erittäin tärkeää. Ausangate-vaellukselle tarvitsee omat leirikamat, ellei tee vaellusta matkanjärjestäjän kautta, mikä varmasti vähentää myös väen määrää polulla – majataloja ei ole samalla tavalla saatavilla kuin Salkantay-reitillä.
Reittisuunnitelma
Varasimme varsinaiseen vaellukseen viisi päivää ja tarvittaessa yhden lisäpäivän.
- Cuscosta bussi Ocongateen/Tinkiin, kävellen Tinki – Upis
- Upis – Anantapata
- Anantapata – Vinikunka – Ausangatecocha
- Ausangatecocha – Campa
- Campa – Pacchanta
- Pacchantasta joko kävellen tai taksilla Tinkiin, mistä bussi Cuscoon
Valmistautuminen
Lähdimme Ausangatelle lähes samoilla varusteilla, kuin Salkantay-reitille. Tällä kertaa mukaan pakattiin kuitenkin myös viltti ja lämmintä vaatetusta, sillä sääennusteet lupailivat kylmiä pakkasöitä.
Ruuan suhteen lähdimme hieman herkuttelulinjalle ja tuttuja tortilloja höystettiin avokadolla, maustetuilla majoneeseilla sekä meetvurstilla. Tällä kertaa vaellukselle mukaan tuli aamupuuron sijaan voileipätarvikkeet (emme jaksaneet kokkailla aamuisin), pikanuudelit korvattiin pastalla ja extrana vielä hitiksi osoittautunut perunamuusijauhe!
Vaelluspäivä 1
Tinki – Upis
- Matka: 13 km
- Nousua yhteensä: 756 m
- Korkeus: 3800 m ~ 4440 m
- Liikkeellä n. 4 h (taukoineen 6 h)
Lähdimme Cuscosta aikaisin aamulla, klo 5, ja satuimme bussiasemalle juuri Ocongateen lähtevään bussiin. Pääsimme siis jo hyvissä ajoin Tinkiin, mistä aamupalan syötyämme lähdimme kävelemään. Ensimmäinen päivä oli rento, pääosin tietä pitkin kävelyä, ja saavuimme ajoissa leirintäalueelle. Loppumatkalla piti vähän etsiä tietä, sillä polkuja oli laidunmaiden läpi kymmeniä. Lopulta oli helpointa mennä vaan suoraan kohti vuoria ja hypellä soisten alueiden yli mättäältä mättäälle. Pidimme lounaan aurinkoisessa sopukassa kylmältä tuulelta suojassa. Sen jälkeen löysimme mielenkiintoisen kentän / suon täynnä kuumia lähteitä. Ilmankos leirintäpaikassakin oli mahdollisuus käydä pulahtamassa kuumassa altaassa. Me kuitenkin jätimme kuumat lähteet vaelluksen loppuhuipentumaksi.
Myöhemmin leirintäalueelle saapui muutama ryhmä (vitsailustamme tulikin totta – toivoimme, että ainakin intin jälkeen perinteiselle reissulle lähteneet “luvatun maan kansalaiset” lähtisivät eri teille nopeasti, sillä vaellusbiletys ei ollut sitä, mitä lähdimme täältä etsimään…).” Saimme kuitenkin telttamme hyvään suojaisaan paikkaan, sillä tilaa oli runsaasti. Iltapalaksi pastaa ja nukkumaan!
Vaelluspäivä 2
Upis – Anantapata
- Matka: 14,5 km
- Nousua yhteensä: 833 m
- Korkeus: 4400 m ~ 4890 m ~ 4690 m
- Liikkeellä n. 4,5 h (taukoineen 8,5 h)
Majoitus oli ilmaista, mutta leirintäalueen pitäjä tuli aamulla pyytämään kylämaksua – näitä olisi ilmeisesti enemmänkin odotettavissa… Jotenkin kuvittelisi, että olisi järkevämpää pyytää sitten vaikka kansallispuistomaksu tai vastaava ja jakaa se alueen kylien kesken… Erilaiset omat maksut kun vaikuttivat aina vähän kummallisilta… Tällä kertaa onneksi saimme ihan lipun.
Ensimmäinen yö oli melko kylmä, telttamme oli aivan kuurassa. Nukuimmekin makuupussit täynnä pakkasherkkää tavaraa, jota kuumavesipullo ja kropan lämpö suojelivat. Aamulla söimme edellispäivänä tehdyt eväsleivät (aamiaisen keittely ei innostanut tässä kylmyydessä) ja se osoittautui näppäräksi rutiiniksi.
Lähdimme kapuamaan kohti ensimmäistä solan ylitystä, mutta pian paikalliset paimenet huusivat meitä apuun – alpakat piti saada ravittua vitamiineilla. Emme kehdanneet kieltäytyä tälläisestä tilaisuudesta, joten lähdimme kiviaitaukseen juoksemaan eläimiä kiinni. En tiedä, oliko meistä kovin suureksi avuksi, sillä alpakoiden kiinni saaminen oli hankalaa. Onneksi kuitenkin muutamat saimme kiikkiin ja vitamiiniruiskulle. Paikalliset olivat kovin tyytyväisiä vajaan puolen tunnin avustuksesta (siinä vasta olisikin hyvä kesätyö jollekin – työpula kun täällä maaseudulla oli ilmeisesti kova). Nyt oli lämmittely ainakin tehty!
Korkeus tuntui taas noustessa, mutta solan yli päästiin (vaikkakin hitaasti).
Maisema muuttui solan toisella puolen ja tuli erämaafiilikset. Seurasimme yhtä israelilaista porukkaa, joilla oli opas mukana – ei olisi kannattanut. Tämä oli se bileporukka ja heidän oppaansa niin ylimielinen, että pahaa teki. Lopulta päädyimme tekemään aivan turhan koukkauksen (ja paljon ylimääräistä nousua),… mutta onneksi maisemat laannuttivat ärsytystä. Bileporukka pysähteli jatkuvasti pössyttelemään ja juomaan rommia. En tiedä, kenen idea se oli ollut, mutta ei kuulostanut kovin hyvältä yhdistelmältä korkeuden kanssa…
Kokonaisuudessaan päivä raastoi muutenkin hermoja, sillä kiertoreitin lisäksi kuljimme Anantapatassa väärälle puolelle jokea upottavan suon yli vain huomataksemme, ettei sillä puolella enää ollutkaan yhtään toiminnassa olevaa majapaikkaa / leirintäaluetta. Jouduimme siis palaamaan (märin kengin) takaisin kulmaukseen, minne kaikki muutkin (kovaääniset ryhmät) olivat tulleet. Onneksemme saimme vielä katoksellisen telttapaikan – jos vaikka telttamme ei olisi seuraavana aamuna jäässä. Elättelimme toivoa, että poikaporukka tajuaisi mennä nukkumaan ajoissa (kuulimme, että toinen ryhmä suunnitteli lähtevänsä seuraavana aamuna aikaisin klo 4 kohti Vinikunkaa, joten ehkä pojillakin olisi samat suunnitelmat…).
Ilta viileni, mutta pääsimme onneksi keittämään illallista (sienikeitto-pastaa juustolla, ei jatkoon…) paikallisten mökkiin. Paikallinen pariskunta oli todella suloinen – siellä he pyörittivät pientä leirintäaluetta elellen pikkuruisessa yhden huoneen mökissään kissan ja 8 marsun kanssa. Heillä oli tulisija tuomassa lämpöä. Kissan lempipaikka oli lieden päällä lämmittelemässä. Nettiyhteyksiä täällä ei ollut, joten he katselivat yhdessä puhelimeen ladattuja videoita lopulta nukahtaen sylikkäin. Tyypilliseen tapaan nainen oli pukeutunut täysin perinteiseen asuun, hiukset palmikoituna värikkään hatun alle, kun taas miehellä oli yllään tavalliset farkut ja paita.
Vaelluspäivä 3
Anantapata – Vinikunka – Ausangatecocha
- Matka: 17,7 km
- Nousua yhteensä: 873 m
- Korkeus: 4700 m ~ 4960 m ~ 4770 m ~ 4991 m ~ 4670 m
- Liikkeellä n. 5 h (taukoineen n. 9 h)
No, eihän se viinan juonti kovin aikaisin loppunut, joten kovin hyvin ei tullut meteliltä nukuttua. Sääliksi kävi sitä toista ryhmää, joka oli joutunut heräämään todella aikaisin (varmasti aika huonosti nukutun yön jälkeen) ja edessä heillä oli vielä tuplasti pidempi päivä kuin meillä – kävi ilmi, että heidän matkanjärjestäjänsä oli päättänyt säästää varmaankin palkkakuluja ja vakuuttanut nuorelle ryhmälle, että vaellus on aivan mahdollista tehdä neljässä päivässä. Sitä hän ei ollut kuitenkaan maininnut, että sellaisella aikataululla vaelluksen varmaankin raskaimmasta päivästä tulisi 30km mittainen vaellus… Kiitimme onneamme, että olimme omatoimisesti matkalla, joten meillä oli joustava aikataulu. Lisäksi kuulimme, että bilettäjät lähtisivät Cuscoon Vinikunkalta, joten loppuvaellus vaikutti olevan sitä, mitä reissulta oikeasti odotimme.
Lähdimme liikkeelle joskus klo 7 aikoihin jättäen teltan pystyyn (rinkat telttaan lukkojen taakse) – tulisimme takaisin lounaaksi. Nousu oli rankka, mutta onneksi meillä oli nyt vain päiväreput kannettavana! Solan toisella puolella (eli tällä pallon puoliskolla ollessamme totutusta poiketen etelärinteellä) oli jonkin verran lunta ja jäätä, joka todennäköisesti ehtisi sulaa sohjoksi ja muuttua polkujen kohdalta mudaksi paluuseen mennessä (*jee jee*).
Onneksi lumessa oli totuttu liikkumaan, joten päästiin alas turvallisesti. Matkalla näimme ensimmäiset chinchillat (voitin vedon ja ansaitsin yhden bissen🍻, kunhan päästäisiin ihmisten ilmoille). Niitä oli kunnon lauma kivikossa!
Vinikunkan sateenkaarivuorelle poikettiin päiväretkenä varsinaiselta Ausangate-vaellukselta. Kyseessä on todella suosittu retkikohde, jonne pääsee autolla Cuscosta, joten odotettavissa oli turistilaumoja. Maksoimme sisäänpääsymaksun ja kiipesimme näköalakukkulalle vuoren takaseinämää. Ihmisiä näkyi jonkin verran, mutta vasta huipulta hahmottui ihmismäärän suuruus. Eikä se ihme – olihan vuori komea kirjavissa väreissään!
Ihmiset jonottivat “parhaalle selfiepaikalle” ja bussilasteja tuli parkkipaikalle kuin liukuhihnalta. Emme ihan näin suurta väenpaljoutta osanneet odottaa, mutta onneksi pääsisimme pian takaisin erämaahan.
Paluumatka sujui nopeasti mutaisesta noususta huolimatta. Olimme lounaaksi takaisin leirissä ja syötyämme kiitimme paikallista perhettä vieraanvaraisuudesta ja lähdimme eteenpäin.
Matkaoppaaksi saimme leirin koiran, jonka nimesimme “Tytsyksi”. Tytsy näytti meille tottuneesti tietä ja toimi diplomaattina aggressiivisen oloisia koiria kohdatessamme. Paimenkoirien reviirinsuojelualttius unohtui, kun Tytsy saapui paikalle levittelemään feromonejaan ja tekemään tuttavuutta. Koirat olivat välillä todella uhkaavia, joten koiradiplomaatista oli tosiaan hyötyä! Muuten olisi pitänyt turvautua vaellussauvoihin ja sihinään.
Pääsimme lopulta leirintäalueelle, jossa paikan pyörittäjäpoika lyöttäytyi seuraamme ehkä hieman liiankin innokkaasti. Meillä ei ollut oikein yhteistä kieltä, sillä poika puhui ketšuaa, mutta espanjaa vain auttavasti. Ja meillä oli omat epäilyksemme. Olimme varmoja, että hän jossain vaiheessa pyytäisi maksua leiripaikasta, mutta siitä ei ollut alkuun mitään puhetta. Lopulta hän kaivoi kuittivihkosen esiin ja pyysi meitä kirjoittamaan tiedot ylös. Sen jälkeen hän jäi vielä auttamaan meitä teltan pystyttämisessä, vaikka emme sitä pyytäneet. Tilanne oli jotenkin omituinen ja kun hän kyseli varusteidemme hintaa, alkoi tuntua epämukavalta. Pyysimme saada hetken rauhaa, jolloin poika lähti kotiin. Tilanteesta jäi hieman huono fiilis, kun ei tiennyt auttoiko poika hyvää hyvyyttään vai palkkion toivossa – toisaalta ehkä meillä oli vain kulttuurien yhteentörmäys. Mutta olimmeko me liian töykeitä? Harmittava tilanne…
Leirintäalueella oli meidän lisäksemme yksi pieni ryhmä vanhempia vaeltajia, jotka olivat tulossa toisesta suunnasta. Emme sen enempää heidän kanssaan keskustelleet, mutta heidän läsnäolonsa loi turvaa.
Vaelluspäivä 4
Ausangatecocha – Campa
- Matka: 11,7 km
- Nousua yhteensä: 633 m
- Korkeus: 4645 m ~ 5076 m ~ 4620 m
- Liikkeellä n. 3,5 h (taukoineen n. 7 h)
Heräsimme jälleen melko aikaisin ja lähdimme aamupalan syötyämme kapuamaan vaelluksen korkeinta solaa kohti. Tytsy oli nukkunut telttamme vieressä ja lähti kanssamme innoissaan matkaan.
Solan kohdalla tapasimme muita vaeltajia, jotka olivat myös omatoimisella reissulla. Vaihdoimme hieman vinkkejä ja jatkoimme matkaamme alas laaksoon. Pidimme lounastauon auringosta nauttien ja kosteita kamoja kuivatellen. Tytsy seurasi meitä vielä laakson pohjalle asti, kunnes lyöttäytyi hevosmiesten (ja -koirien) matkaan ja hylkäsi meidät. Joutuisimme kohtaamaan tulevat reviiriensä vartijat omin voimin.
Laakso oli varsinainen tuulitunneli ja tuuli yltyi iltaa kohden. Löysimme leiripaikan, mutta emme ketään sen pyörittäjää. Pistimme kuitenkin teltan pystyyn lähelle vessarakennusta (hieman tuulensuojaa).
Pimeän tultua paikalle lampsi hevosen kanssa vanha mies, joka tiedusteli toisen hevosen perään – ilmeisesti häneltä oli hevonen hukassa. Mutta miten ihmeessä hän näki mitään pimeässä ilman lamppua??
Kukaan ei tullut maksua pyytämään, joten menimme telttaan ja aloimme nukkumaan. Vähän ennen puolta yötä vessarakennuksen katolla oleva vesisäiliö alkoi vuotaa ja vettä lainehti lähelle telttaamme. Onneksi Julle heräsi ja huomasi tapahtuneen – lähdimme nopeasti siirtämään telttaamme kauemmas kasvavasta lätäköstä. Ja eiköhän sitten tämän episodin jälkeen, keskellä yötä, saapunut joku mies pyytämään leirintäaluemaksua. Saimme hinnan tingittyä, sillä käytössämme ei ollut ollut mitään fasiliteetteja (rakennuksen ovet olivat lukossa). Oli muutenkin epäilyttävää, että mies tuli pyytämään rahaa keskellä yötä. Maksoimme ja painuimme takaisin pehkuihin, mutta uni ei meinannut tulla. Lisäksi yö kylmeni reippaasti ja teltassa alkoi olla todella kylmä.
Vaelluspäivä 5
Campa – Pacchanta
- Matka: 17,9 km
- Nousua yhteensä: 577 m
- Korkeus: 4596 m ~ 5019 m ~ 4363 m
- Liikkeellä n. 5 h (taukoineen n. 8 h)
Jotenkuten nukutun yön jälkeen lähdimme kulkemaan eteenpäin. Pohdimme, löytyiköhän karannutta hevosta koskaan. Ohitimme muutamia taloja ja paikallinen nainen oikein juoksi peräämme kysyäkseen olimmeko maksaneet leirintämaksun. Saimme hänet onneksi vakuutettua, että maksu oli suoritettu, kunhan hän vain etsisi sen miehen käsiinsä niin saisi rahat. Arvatenkin se oli joku ihme tyyppi… Onneksi meidän ei tarvinnut maksaa toistamiseen, sillä pyydetty hinta oli jo muutenkin aika korkea edellisiin leireihin verrattuna (40 sol).
Siitä lähtien kipitimme nopeasti eteenpäin aina kun näimme jonkun paikallisen lähestyvän. Tiedä mitä he olisivat vailla. Ilmeisesti joissain paikoissa pyydettiin maksamaan jo pelkästään polkujen käytöstä. Meillä ei onneksi tullut tällaista vastaan, mutta ainaisesta maksujen pyytämisestä jäi vainoharhainen olo.
Kun polku alkoi lähestyä viimeistä solaa, saimme kulkea todella rauhassa. Vain muutamat villit vikunjat juoksivat korkeille rinteille meitä pakoon. Pälyilimme kivikkoisille rinteille puumia etsien, mutta taisivat puumat jäädä Etelä-Amerikassa näkemättä. Kävelimme pitkään 5000 m korkeudessa, mikä tuntui yllättävän helpolta. Kaikkeen sitä mekin ollaan totuttu!
Solan jälkeen laskeuduimme alas ja näimme seitsemän järven vaellusreitin ensimmäiset järvet. Vaikka kyseessä on ilmeisen suosittu päiväretkireitti, vastaan tuli yllättävän vähän retkeilijöitä. Ja yllätykseksemme meiltä ei pyydetty yhtäkään kylämaksua enää viimeisellä pätkällä. Oli mukava yllätys, että vielä viimeinenkin vaelluspäivä oli maisemiltaan niin vaihteleva – vaikka mieli oli jo karannut seuraavan kylän kuumille lähteille ja odotti innolla illallista, jaksoi sitä painaa kevein askelin loppuun saakka.
Lopulta saavuimme Pacchantan kuumille lähteille, jotka sijaitsivat siis keskellä pikkuruista kylää. Vain muutamia kylpijöitä oli meidän lisäksemme nauttimassa lämpimästä vedestä (osa paikallisia peseytymässä). Hetken päästä altaille saapui ryhmämatkalla ollut ryhmä, joilla oli valitettavasti vain rajallinen aika nautittavaksi – jälleen yksi syy, miksi oli ihanaa olla omatoimisesti matkalla: saimme lillua kuumassa vedessä niin kauan kuin sielu sieti ja auringonlaskun ihailu vuoristomaisemissa olikin upea! Rentoutuneena oli mahtavaa painua hotellille illalliselle ja sen jälkeen heittäytyä suureen x-asentoon sängylle. 😂
Paluu Cuscoon
Taksi Pacchantasta Tinkiin (40 sol/2hlö) ja Tinkistä paikallisbussi Cuscoon (24 sol/2hlö). Säät suosivat ja näimme matkalta vielä upeat vuoret, jotka jäivät taakse. Bussimatkalla saimme seurata kaiken maailman vitamiinimyyjien myyntikikkoja, ja vaikka nopeista myyntipuheista emme juurikaan mitään ymmärtäneet, vaikutti ettei kaikki faktat olleet ihan kohdillaan – mutta eipä kauppa tällä miehellä oikein käynytkään. Kaikenlaisia tapoja ihmiset yrittävät keksiä täällä elantonsa tienaamiseksi… Bussin hälinä oli kuitenkin hyvä totuttautumisaskel Cuscon vilinään erittäin seesteisten viimeisten vaelluspäivien jälkeen. Olipahan upea reissu!