Minun piti useasti kirjoittaa. Nyt siihen olisi “kerrankin ollut aikaa”.
Mutta aina, kun olin aloittamassa, minuun iski ahdinko, todellisuus jähmetti minut täysin. En halunnut kohdata sitä tosiasiaa, että pitkäaikainen unelmamme oli riistetty meiltä. Samaan aikaan matkahaaveiden murehtiminen aiheutti häpeää, koska aika pienethän tällaiset murheet olivat maailman koronatuskailun aikaan. Sitä yritti parhaansa mukaan suhteuttaa omia pieniä ongelmiaan: meillä oli kuitenkin työkuviot saatu järjestettyä, asunto-ongelma oli ratkaistu eivätkä koronarajoituksetkaan aiheuttaneet liian suurta päänvaivaa kahdestaan asuville etätyöläisille. Kesällä pääsimme Suomessa nauttimaan jopa melko koronattomasta lomailusta, ystävien häätkin saatiin järjestettyä ja vihdoin tuli matkailtua kotimaassakin.
Elokuu 2020 tuli, emmekä nousseetkaan trans-Siperian junaan. ”Ne teidän reissusuunnitelmanne taisivat nyt vähän siirtyä? Milloin ajattelitte lähteä, onko jo uusia suunnitelmia?” ”Vielä on mahdotonta sanoa, sovittiin, että tehdään lopullinen päätös vuoden vaihteessa – ehkä vuoden päästä päästään lähtemään…” Sitten joulu alkoi lähestyä ja uutiset koronarokotteista tuntuivat pieneltä pelastukselta ”Katsotaan kevääseen, kun nähdään miten rokotukset alkavat, jos vaikka osattaisiin sitten paremmin sanoa, mihin ajankohtaan reissua siirretään” Samaan aikaan kuitenkin tiesimme, ettei suomalaisten, ei edes eurooppalaisten rokottaminen auttaisi meitä lähtemään. Rokotuksien ympärillä oli kiivasta keskustelua rokotteiden epätasa-arvoisesta saatavuudesta. Jos rokote ei estä tartuttavuutta, niin varsinkaan silloin ei ole ulkomaille asiaa. Mutta jos ei tartuta ja on rokotettu, onko OK matkustaa? Tukeeko se paikallisia turismin kautta? Toisaalta voiko edes matkustaa, jos monen maan rajat ovat vielä kiinni? Aukeavatko rajat rokotusten myötä?
Vielä syksyllä, kun maat avaisivat rajoitusten jälkeen rajojaan, ajattelin, että sen kun vain lähdetään. Aivan sama, olisiko se moraalisesti hyväksyttävää, haluan vain lähteä jonnekin kauas pois! Leikittelin ajatuksella ja olin vahvasti siinä uskossa, että eiköhän nyt edes jonnekin pääse matkustamaan, aloittamaan reissumme jostakin… No, IATAn sivuilta karu todellisuus iski kuin märkä rätti päin kasvoja: viisumeita ei myönnetä, rajat ovat kiinni, kansainväliset lentokentät ovat suljettuja tai maahan tulo on kielletty Suomen kansalaisilta koronalukujen nousun vuoksi. Tältä siis tuntuu, kun matkustaminen ei olekaan itsestäänselvä etuoikeus. Usean maan kansalaisilla tällainen tilanne on se normaali. Meillä vain epidemian kestoinen poikkeustila. Eriarvoisuus alkoi hävettää. Omat etuoikeudet alkoivat hävettää. Mitä jos poikkeustilaa jatkuisi pitkäänkin? Tartunnat olivat taas nousussa Suomessa ja maskin käytöstäkin tullut jo uusi normaali. Meidän kuplassamme kaikki kököttivät pääsääntöisesti kotona etätöissä, kävivät maski päällä kaupassa ja välttivät turhia ihmiskontakteja. Paitsi kavereita nyt välillä nähtiin ja perhettäni. Välillä ehkä vähän liikaakin, mutta oli vaihe, jossa korona ei ollut enää niin lähellä, niin uhkaava eikä niin rajoittava, kunhan ei ihan rellestämiseen ruvennut.
Isäni alkoi pitämään minulle poikkihuilutunteja vuoden vaihteessa aina lauantaisin. Oli huippua, että löydettiin pitkän tauon jälkeen yhteistä tekemistä!
Sitten saimme kaikki koronatartunnan. Juurikin yhden huilutunnin vuoksi.
Huilutunnilla kaikki pöpöt tuli tietysti höngittyä oikein täysin rinnoin keuhkojen perukoille. Tuntia seuraavana päivänä isäni kertoi käyneensä testeissä huonontuneen vointinsa vuoksi ja jäimme heti omaehtoiseen karanteeniin. Ensiksi tauti iski minuun parin päivän viiveellä altistumisesta, sitten puolisooni. Omat oireet menivät ensimmäisen viikon aikana ohitse, mutta isäni tilanne oli huolestuttavampi vakavine oireineen. Onneksi kaikki selvisimme, makuaistia lukuunottamatta.
Miten tässä nyt näin kävi?