Olimme suunnitelleet alunperin vain lyhyttä visiittiä Una-Unan tulivuorisaarelle, mutta lopulta vietimme suomalaisten keskuudessa 5 päivää. Kuinkas siinä nyt niin kävi…
Sanctumin omistaa suomalainen Emmi indonesialaisen miehensä kanssa ja skandinaavinen tyyli näkyy raikkaasti myös asumusten olemuksessa. Tyylitellyt, hauskoja yksityiskohtia sisältävät huoneet ovat uusia, merelliseen tyyliin sisustettuja ja kuumasta säästä huolimatta yllättävän viileitä. Suhteellisen pieniähän 200.000 hintaiset standard-huoneet olivat, mutta mitäs siellä huoneessa kuhnailisi, kun sukeltelee ja istuskelee yhteisten tilojen edustalla (hinnat siis per henkilö, sis. 3 ruokaa päivässä, kuten kaikkialla täällä on tapana). Hieman tilavimmista Deluxe-huoneista vaikutti olevan mukavat näkymät merelle, standardeista pihanäkymä oli vielä kasvamaisillaan olevaan puutarhaan (eli ei vielä kovin houkutteleva paikka köllötellä, vaikka riippumatto oli joka terassille kiinnitetty). Koko paikkahan oli vajaa vuoden ikäinen, paljon oli vielä rakenteilla. Kuitenkin jo nyt tunnelma oli viihtyisä. Odotan innolla, miltä Sanctumissa näyttää muutaman vuoden kuluttua – varmasti melko letkeä mesta!
Nyt sadekauden alkaessa lentomuurahaiset olivat hullunlailla iltaisin liikkeellä. Opimme muistamisenarvoisen asian: älä koskaan unohda huoneen/terassin valoa päälle illalla – etenkään sateen alettua. Kerran teimme sen virheen ja ymmärsimme mistä naapurimme oli puhunut päivää aikaisemmin: lattiat ja seinät kuhisivat ötököitä. Onneksi vuoteen hyttysverkosta sai juuri ja juuri suojan niitä, sekä erityisesti hämiksiä, vastaan. Muuten haitaksi olivat vain välillä aamuisin herättävät lehmät, mutta ehkä ne vain halusivat muistuttaa kauniista auringonnoususta, jota pystyi ihailemaan pitkältä laiturilta. Pihalla kävellessä piti varoa niiden lantakasoja sekä puista putoavia kookospähkinöitä – kuulemma todennäköisyys kuolla kookospähkinän iskuun on melko suuri näillä main (ainakin suurempi kuin hain hyökkäys).
Saimme suosituksia erityisesti sukeltamisesta Una-Unalla ja Sanctum oli ainoa diving center saarella. Ja kuten oletettua, kaikki sujui paljon paremmin kuin Kadidirilla. Saimme lämpimän vastaanoton ja hoidimme paperiasiat heti alta pois, joten pääsimme heti seuraavana päivänä sukeltamaan.
Ilmapiiri oli avoin, yhteisissä tiloissa oli mukava hengailla, riippua riippumatossa tai ottaa aurinkoa laiturilla. Ruokaakin oli riittävästi (ja vieläpä hyvää ruokaa), sekä jälkkäriksi usein hedelmiä ja leivoksia! Ja sukellus – täydellinen kokemus reissumme loppuun. Uusia sukelluskohteita etsittiin jatkuvasti ympäri saarta, mutta jo nyt kohdekartalla oli paljon nähtävää.
Kävimme lopulta 6 sukelluksella ja nyt voi todeta, että tämä uusi harrastushan vie mennessään. Kohokohtia olivat useat lion fishit, väriä vaihtava cuttlefish (kalmari/mustekala), vaikeasti bongattava lehdeksi naamioitunut leaf scorpion fish ja barracuda-tornado. Lisäksi J näki kotiriutalla snorklaillessaan 15 bumphead parrotfishin parven. Ne ovat valtavia! Kuulemma mahdollisuuksia oli myös kotkarauskujen ja haiden näkemiseen, mutta valitettavasti meiltä jäi ne (tällä kertaa) kokematta.
Emme valitettavasti myöskään ehtineet kiivetä tulivuorelle (lue: olimme turhan laiskoja), mutta kuulimme pari vedenalaista pamausta sukeltaessamme, joten kyllä, siellä se elelee vulkaanista elämäänsä.
Viimeisinä päivinä juhlistimme dive masteriksi valmistunutta ohjaajaamme. Ja kuin tilauksesta viimeisen sukelluksen jälkeen näimme suuren parven delfiinejä leikkisästi hyppivän veneemme vierellä. Täydellinen lopetus Una-Unan lomalle.
Sanctum oli suomalaisten miehittämä vierailumme aikana, mikä oli ihme ja kumma yllättävän mukava yllätys: pehmeä lasku pikkuhiljaa kotiinpaluuseen. Oli mukavaa jakaa reissukokemuksia ja kuunnella vinkkejä hyvistä sukelluskohteista. Tuli myös todistettua, etteivät pienet lapsetkaan estä Indonesiaan suuntautuvan loman tekemistä – oululainen perhe oli hyvä esimerkki siitä.
Tietenkin jotain jännitystä tähänkin reissuun kaivattiin: keskiviikkoaamuna julkista venettä odottaessamme huomasimme yhtäkkiä sen lähteneen etuajassa. 6:30 se oli jo kohdallamme, mutta reipas kapteenimme kurvasi veneen kiinni ja siirryimme pikkuveneestämme public boatiin. Olipa siinäkin hösäämistä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin.
Pääsimme siis nauttimaan seuraavasta togean-matkustuspäivästä. Joku joskus sanoi hyvin:
Togeanilla (ja sulawesillä yleisesti) matkustamiseen menee aina vähintään yksi päivä.
Sen me olemme huomanneet.
