“Varaudu järkyttymään.” Monet Kathmandussa käyneet varoittelivat meitä kulttuurishokista, mutta yllätykseksi emme olleen niin järkyttyneitä kaoottisesta liikenteestä, ympäriinsä lojuvista roskista ja helteessä kärpästen paratiiseiksi muuttuvista lihatiskeistä.

Nepalin pääkaupunki (n. 1,4 milj. asukasta v. 2020) toivotti meidät tervetulleiksi eloisaan vilinäänsä klo 7 aamulla. Onneksi rajamuodollisuudet sujuivat vaivattomasti: koronatodistuksen tarkastus, viisumin maksu, passitarkastus ja viisumi+leima passiin. Matkatavaratkin lopulta tulivat liukuhihnalle ja paikallinen SIM-kortti saatiin käyttöön lentokentän kojulla vierailemalla. SIM-korttia ja prepaid-liittymää varten tarvittiin passikuva (lisämaksusta ottivat kojulla) ja yhteystiedot lomakkeeseen. Liukuhihnatyönä kojun työntekijät tykittivät turisteille liittymiä.

Kahden, lentokoneessa huonosti nuokutun tunnin jälkeen astelimme ulos lentokentältä lähestulkoon samoilla silmillä, millä lähdimme Helsingistä edellisenä päivänä. Ei paras lähtökohta kohdata taksikuskit ja muut palvelujaan tarjoavat. Olimme aluksi ajatelleet ottavamme paikallisbussin Thameliin, mutta utuisessa mielentilassa taksi kuulosti hyvältä vaihtoehdolta. Summa oli kaiketi melko kiinteä (600 Rs.), mutta mukaan hyppäsi matkatoimistopalvelujaan kaupitteleva “opas”. Taksi “näppärästi’ siis heitti meidät ensin tämän oppaan toimistolle ja siellä teet juotuamme (ja alustavan Annapurna trekkauksen suunniteltuamme) joku työntekijöistä saattoi meidät omalle hotellillemme (n. 5min). Opas vaikutti siis kyllä oikein asiantuntevalta (heidän matkatoimistonsa oli Tripadvisorissa #2), mutta ehkä hieman liian energiseltä meidän aamuumme.

Kun saavuimme omalle hotellille, hotellin henkilökunta otti meidät vastaan lämpimästi ja hymyilevä tyttö tarjosi meille aamiaista (lounasta). “Light breakfast” oli kyllä nimestä huolimatta oikein riittoisa ja maukas. Oli ihana saada “kunnon ruokaa” lentokonesafkojen jälkeen.

Aamiaisen jälkeen otimme 3 tunnin nokoset ja hieman paremmin levänneenä jututimme hotellin yhteydessä olevan matkatoimiston pitäjää. Tämä, hotellimme omistajan hyvä ystävä, herra Suman Gurung, oli kyllä aivan toista maata kuin aamuinen duracell-pupu opas. Sumanista huokui asiantuntemus ja hän kuunteli toiveitamme ja rauhallisesti pohti kanssamme erilaisia vaihtoehtoja. Lupasimme palata asiaan vielä seuraavana päivänä, kun tietäisimme paremmin aikatauluja ja budjettiamme vaelluksille.

Saimme paljon vinkkejä lähiseudulle ja lähdimme kiertelemään kaupunkia.

Tuli nostalginen fiilis Indonesiasta:

  • Samanlaisia kioskeja ja kojuja talojen kivijalassa värikkäine seinineen ja muovituoleineen. Sipsi- ja herkkupusseja nauhana heilumassa kojujen sisäänkäynneillä.
  • Mopoja pursuava liikenne, jossa katujen ylitys vaan täytyi pokkana tehdä ja yrittää puikkelehtia eri suunnista tulevien ajoneuvojen välistä toiselle puolelle.
  • Kana- ja lihatiskit kadun varsilla. En muista oliko Indonesiassa näin räväkästi lihoja auringossa ja kärpästen armoilla, mutta nyt näitä lihakauppoja tuli vastaan useampia. Yksi hyvä syy siirtyä syömään kasvisruokaa Nepalissa olon ajaksi.
  • Balin Kuta fiilikset pilveä ja muuta epämääräistä kamaa kaupittelevista hähmäisistä mister-miehistä, jotka täällä itseasiassa lähestyivät ainoastaan miehiä (tai ei ainakaan minua, kun olimme kaksin liikenteessä).

Vaikka kokemuksia samanlaisista olosuhteista meillä olikin, kyllä pienimuotoinen kulttuurishokki saatiin aikaiseksi haipakan päivän päätteeksi. Olimme täysin unohtaneet, millaista on tulla uuteen maahan ja rakentaa yhtäkkiä mahdollisimman nopeasti kuvaa kyseisestä maasta itselleen: kuinka paljon uskallan luottaa paikallisiin, mikä on yleinen hintataso, miten tulisi missäkin tilanteessa käyttäytyä, mitä meiltä odotetaan jne.

Näistä hämmentyneinä painuimme pehkuihin, jotta jaksaisimme seuraavana aamuna opastetulle kierrokselle Durbar squarelle yhdessä australialaisen pariskunnan kanssa, joihin törmäsimme kattokahvilassa.