Pitihän sitä nyt sitten vielä ainakin yksi ryhmämatka kokea…? Amazoniin meillä ei jostain syystä ollut kovin suurta hinkua, mutta kaiketi sielläkin nyt piti poiketa ja Boliviassa sinne pistäytyminen olisi kaiketi suhteellisen edullista. Ranskalaiset reissukaverimme olivat menossa järjestetylle viiden päivän retkelle (ja selvitelleet enemmänkin asioita aiheeseen liittyen), joten lyöttäydyimme heidän matkaansa. Täytyy sanoa, että olisimme varmaan joko a) jättäneet Amazonin välistä tai b) välttäneet mahdollisuuksien mukaan ryhmämatkoja / suosituimpia “turrekohteita” ns. gringo traililla, jos olisimme itse järjestäneet tämän ohjelmanumeron omatoimisesti.
Kohti sademetsää eli “selvaa”
Aloitimme viiden päivän kombinaatioretkemme (selva + pampa) reilusti klo 9 jälkeen Rurrenabaquen kylässä sijaitsevalta matkatoimistolta, sillä oppaamme oli loukkaantunut eikä päässyt vetämään retkeämme. Odottelimme siis toimistolla pahimman häsellyksen laantumista (useampi lyhyempien retkien ryhmä lähti samaan aikaan) ja lopulta firman omistaja lähti kanssamme veneellä kohti sademetsää – uusi oppaamme olisi jo siellä ja tapasimme hänet 3 tunnin venematkan päästä.
Escorpionin omistajanainen kävi ostamassa meille kansallispuiston liput (200 Bs. / hlö) ja me ihmettelimme veneisiin banaaneja lastaavia paikallisia omasta pikku pitkähäntäveneestämme.
1,5 tunnin venematkan kuluttua saavuimme puiston sisäänkäynnille, jossa kävimme näyttämässä lippumme ja saimme puistonvartijalta yleiskatsauksen Madidin kansallispuistosta espanjaksi.
Jatkoimme matkaamme ja paikoitellen virta leveässä joessa oli todella voimakas – ja me menimme vastavirtaan. Ihmettelimme, miten vene ylipäätään liikkuu eteenpäin. Onneksi kapteenimme oli taitava ja seilaili osaavasti ruskeiden aaltojen päällä.
Julle otti pienet nokoset, sillä hänellä oli aamusta alkaen ollut hieman kurkku kipeä. Toivottavasti flunssa ei äiy kovin pahaksi! Mutta kuinka ollakaan, heti kun tämä mestaribongaajamme heräsi, hän näki joentörmällä ison ruskean neliökuonoisen jyrsijän. (Selvitimme myöhemmin, että kyseessä oli capibara). Tilanne meni niin nopeasti ohi, ettei kukaan tietenkään saanut otuksesta kuvaa. Tämä kuitenkin piristi bongaria ja loppumatka sujui vähemmillä torkkumisilla.
Madidin kansallispuisto on n. 2000 km2 kokoinen alue Bolivian ja Perun rajalla. Se ulottuu 6000m korkeudesta lähes merenpinnan tasolle, joten alueelle mahtuu monipuolisesti erilaisia kasvillisuusvyöhykkeitä. 30 % puistosta on pääosin tutkimuskäytössä. Alueella on yhä omasta tahdostaan eristäytyneitä heimoja, jotka asuvat hieman syvemmällä viidakossa, suurin osa retkistä (etenkin lyhyistä) ei vie turisteja kovinkaan syvälle metsään. Pääkulkuneuvo alueella on ymmärrettävästi vene, sillä tieverkosto ulottuu vain suurimpiin kyliin puiston laitamilla.
Lopulta saavuimme määränpäähän ja parkkeerasimme veneemme joentörmään tehtyjen pienten hiekkaportaiden eteen. Tyhjensimme veneen ruokatarvikkeista ja kannoimme yhteistuumin vedet, vessapaperit, vihannekset ja lakanat toiseen veneeseen, joka sijaitsi lyhyen kävelymatkan päässä pienemmällä joella. Tämä vene oli paljon vaatimattomampi, mutta ajoi asiansa. Näimme matkalla joessa nuijapäitä, joita kutsuimme virheellisesti “sapositoiksi”, mikä ei ilmeisesti tarkoittanutkaan pikku-sammakkoja (tästä paikalliset saivat hyvät naurut).😅
Leirimme oli oikein viihtyisän oloinen, muistutti paljon Borneon Mulun majoitusta. Tapasimme perillä Ronin, oppaamme viidakko-osuudelle.
Eristäytyneestä heimosta oppaaksi
Oppaamme Ron kertoi paljon taustoistaan lounaan yhteydessä. Hän, kuten suurin osa muistakin oppaista, oli kotoisin täältä päin, yhdestä Amazonin pienistä kylistä. Hän oli kasvanut isovanhempiensa luona eristyksissä syvällä viidakossa vailla turhia mukavuuksia. Kuulemma ensimmäinen kosketus “ulkomaailmaan” hänellä oli 12-vuotiaana, kun hän pääsi käymään “kylillä” Rurrenabaquessa. Sitä ennen hän eleli ilmeisen onnellisesti ja kestävällä tavalla luontoa kunnioittaen. Perinteisesti paikallisten kylien pojat viettivät pitkiäkin aikoja yksin sademetsässä, luonnon armoilla, eräänlaisena aikuistumisriittinä, jos oikein ymmärsin. Isovanhemmiltaan Ron oli oppinut metsän kasvien hyötykäyttöä, eläinten käyttäytymistä ja selviytymistaitoja.
Tietotaitoa oppaallamme siis oli kyllin ja hurjia jaguaaritarinoitakin saimme kuulla parin päivän aikana metsään tutustuessamme.
Ronista huokui luonnon arvostus ja välillä myös turhautuminen ulkopuolisten tekopyhyyteen. Matkatoimistot usein kaupittelevat jos minkälaisia retkiä “vihreinä” ja “kestävinä”, vaikka totuus taustalla on aivan toinen. Myös kulttuurin piirteiden, kuten luontoäidin kunniaksi järjestetyn pachamama-seremonian, kaupallistaminen ja virheellinen mainostaminen ärsytti opastamme (mikä oli täysin ymmärrettävää, sillä onhan se kamalaa, kun toiselle tärkeästä ja pyhästä asiasta tehdään turisteille vain ohjelmanumero). Arvostan sitä, että oppaamme toi näitä epäkohtia esille. Pelkään pahoin, että oikeasti reilua ja kestävää matkailua edistävää matkatoimistoa on vielä vaikea Boliviasta löytää – mutta ehkä lähiaikoina vallalla olevat trendit vaikuttavat täälläkin…
Oppaan ärsytys matkanjärjestäjää kohtaan oli laantunut viimeiseen iltaan mennessä ja olimme päässeet bondailemaan. Omien sanojensa mukaan hän halusikin pitää meille joka tapauksessa pachamama-seremonian läksiäisiksi (mutta olisikohan ollut viidakkoviina, mikä oli yksi houkutin). Seremoniaan tarvittiin kokalehtiä, tupakkaa ja viidakkopirtua, joita opas oli jostain hommannut – ilmeisesti hyvään etikettiin kuuluu, että nämä tarpeet tuodaan mukana, mutta meille ei tälläistä ohjeistusta oltu annettu…
Luontoäitiä kunnioitettiin kynttilänvalossa, tupakan palaessa maahan tökättynä, ja hänen kunniakseen kaadettiin aina ensimmäiset pisarat maassa olevaan kokalehdillä vuorattuun kuoppaan rinkiä kiertävästä pirtupullosta. Tupakkamme paloi katkeamatta, mikä ennusti hyvää onnea. Koska suurin osa ringistämme otti vain minimaalisen huikan kiertävästä pullosta ensimmäisen maistamisen jälkeen, oppaamme joi lopulta aika paljon.
Tämä tietysti kostautui seuraavana aamuna, kun meidän oli tarkoitus lähteä kohti “Rurrea”. Koko ryhmämme oli hereillä jo klo 5:30, kuten sovittu, mutta oppaamme ja veneen kapteeni vain kuorsasivat. Lopulta saimme oppaamme hereille (hänen oli tarkoitus lähteä ansaitulle pidemmälle lomalle perheensä luokse), mutta kun olimme nousemassa veneeseen, hän ei tullutkaan kyytiin. Lähdimme siis kapteenin kanssa ja oppaamme jäi todennäköisesti nukkumaan.
Selvassa emme lopulta nähneet paljoa. Muutamia jaguaarin tassunjälkiä ja jonkinlaisen opossumin. Ohjelmassa oli onneksi metsäkävelyjen lisäksi kalastusta, korujen valmistusta ja papukaijojen bongausta joella, joten emme aivan tyhjin käsin palanneet Rurrenabaqueen. Lisäksi ruoka majatalossa oli taivaallista (ja sitä oli paljon!). Pääsimme siis täysin vatsoin kylille ja sieltä kohti pampaa.
Pampa – eli kaiketi savanni/jokisuisto
Pampa-osuudelle mukaamme liittyi pari ranskalaista tyttöä ja kuskiksi 2h ajomatkalle saimme jalkansa loukanneen alkuperäisen-oppaamme-joka-ei-lopulta-ollutkaan-oppaamme. Hänellä juttu luisti ja jäi sellainen kutina, että olisimme ehkä saaneet hieman enemmän irti sademetsästä hänen kanssaan. No, pampalla meillä olisi kuulemma oppaana yksi parhaista – matkatoimiston omistajan poika. Hän oli oikea konkari pampalla, monen nuoremman oppaan selvä tuutori.
Olimme kuulleet, että pampalla näkisi varmemmin eläimiä, joten odotukset olivat korkealla. Tai ainakin korkeammalla kuin selvassa. Meitä onnistikin eläinten suhteen: näimme jokiajeluilla apinoita, jokidelfiinejä, kilpikonnia, paratiisilintuja, papukaijoja ja jopa yhden laiskiaisen! Majatalollamme meitä odotti “Tito” – osittain kesyyntynyt kaimaani.
Päivät oli ahdettu täyteen ohjelmaa. Bongailun lisäksi jälleen käytiin kalassa (tällä kertaa piraijoita). Osa aktiviteeteista oli kyseenalaisen tuntuisia, emmekä osallistuneet kaikkiin (mm. apinoiden ruokkiminen banaaneilla ja jokidelfiinien kanssa uiminen). Pienet apinat olivat jo ehdollistuneet veneiden moottorin ääneen ja ryntäsivät raivolla veneeseen vaatimaan banaania. Ruskeassa jokivedessä uiminen taas ei muutenkaan innostanut, joten jokidelfiinien kanssa pulikointi oli helppo jättää välistä. Ja olipa siinä vaiheessa jo ruokamyrkytys sillä mallilla, ettei sängystä ollut ylöspääsyä.
Ruoka oli pampan majatalossakin toki hyvää, mutta jostain ruuasta lähes koko ryhmämme sai ruokamyrkytyksen viimeisellä illallisella. Minä ensimmäisenä ja varmaankin rajuimpana, muille mahapöpö iski seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Auringonnousu jäi näkemättä, kun oli kerättävä voimia paluumatkaa varten. Onneksi veneessä pahan olon sai purettua helposti – 2h automatka sen sijaan jännitti enemmän.
Onneksi paikalliset olivat todella avuliaita ja sainpa yhdeltä venesataman rouvalta jonkinlaisen manauksenkin ja jumalan siunausta yllin kyllin. Selvisin joten kuten Rurreen ja apteekin kautta hostellille. Jouduimme siirtämään bussilippujamme La Paziin pariin otteeseen ja (onneksi ilmastoidussa) hostellihuoneessa tuli vietettyä suunniteltua pidempään. Olipahan sekin kokemus – ihme ja kumma toisaalta, että vasta tässä vaiheessa reissua saimme vatsapöpön!
