Sauraha – portti safarille

Monsuunisateet olivat vihdoin loppumaisillaan, mutta vielä ehdimme kokea sateiden voiman.

Lähdimme Kathmandusta klo 6 lähtevällä “tourist bussilla” eli paikallisbussia hieman suuremmalla ja mukavammalla bussilla. Nimestään huolimatta olimme ainoat turistit kyseisessä bussissa, muut matkalaiset olivat paikallisia juhlijoita, jotka mahdollisesti suuntasivat jo kotiin dashain vietosta. Bussi oli aivan täynnä.

Koko matkan satoi vettä. Onneksi rinkkamme oli bussin takakontissa, eikä katolle köytettyinä. Istumapaikkamme olivat bussin perällä (pahimmat töyssyt!), mutta saimme kuitenkin torkuttua lähes koko matkan. Matkan piti olla vain muutaman tunnin, mutta sateesta johtuen tiet olivat todella huonossa kunnossa ja ajelimme aika hissukseen. Niinä hetkinä, kun heräilin, näkyi joko jyrkänteitä tai pilviä, joten oli parempi torkkua. Suuri osa matkasta oli ilmeisesti samaa tietä kuin aikaisemmin Manaslun alueelle mentäessä.

Muutama pysähdys vessa-/ruokataukoa varten, mutta muuten 8 tuntia meni bussissa hytkyessä. Normaalisti bussi lähtee kai klo 7, mutta feativaaliruuhkien vuoksi lähtöä oli siirretty aikaisempaan. Soitimme matkalta suunniteltuun hotelliimme, jotta he tulisivat hakemaan meidät bussin päätepysäkiltä. Onneksi saimme kyydin, sillä vettä tuli. Ja tuli.

Kun pääsimme joen varrella sijaitsevaan majataloomme, näkymä ei ollut aivan kuin mitä kuvissa, sillä joki oli tulvinut rankkasateiden vuoksi yhdessä päivässä ravintolan terassille asti.

Hieman jännitti, menisikö meidän safarisuunnitelmatkin uusiksi säiden vuoksi… Matkapahoinvointitabletit ja itse matkustaminen pistivät väsyttämään ja nukuinkin 11 tuntia. Ihme ja kumma, aamulla joen vesi oli laskenut ja päivällä satoi vain vähän vettä. Safarille pääsisi siis seuraavana päivänä, kuten suunniteltiin!

Chitwanin luonnonpuistoon meno (retket ja muut aktiviteetit) kannattaa painottaa yhdelle päivälle, jos ei halua maksaa useamman päivän pääsymaksua (2000 NRP/hlö/päivä). Toki vaihtoehtona on yöpyä puistossa ja esimerkiksi tehdä useamman päivän kestäviä kävelysafareja, mutta meillä ei ollut sellaiseen nyt intoa (pohdimme jopa, jaksammeko vielä kävellä lyhyitäkään kävelyitä tässä kuumuudessa näin toipilaina)…

Järjestimme retket majatalomme kautta, joten he hoitivat lupa-asiat sekä kuljetukset. Aamulla suuntasimme kanoottiretkelle Rapti-joelle. Jokiajeluissa on jotain taianomaista, vaikka tällä kertaa matkaseurana olikin kovaääninen japanilaismammojen seurue.

Itse kanoottiin meneminenkin oli elämys, sillä kanootti oli yhdestä puusta veistetty, kapea ja melko matala vene, jonka pohjalle pystytettiin jalattomat tuolit. Niissä sitten istuttiin jonossa jalat suorana. Kuski ohjasi kanoottia pitkällä bambukepillä ja oppaat bongasivat elämää joenpenkoilta.

Matkasimme nopeasti virran mukana. Kuljettajan ohjaustaidot sekä veneen kiikkerästä olemuksesta huolimatta sen kantokyky hämmästyttivät. Olimme aivan veden rajassa – voiskohan krokotiili haukkasta veneellisen turisteja? 😅

Joki oli antoisa myös eläimien osalta. Näimme paljon pilkkupeuroja, krokotiileja ja sinisen sävyissä hohtavia kuningaskalastajia.

Jokiajelu päättyi viidakon reunalle, tippasimme kuljettajalle hyvästä navigoinnista ja jatkoimme oppaamme kanssa kävelysafarille. Meidän lisäksemme ryhmässämme oli unkarilainen avustustyöntekijä, joka oli Kathmandun toimistolta viettämässä festivaalin aikaista pitkää viikonloppua Chitwanissa.

Oppaamme käveli edeltä vielä melko mutaisia polkuja syvemmälle viidakkoon. Välillä hän pysähtyi ja kuunteli luonnon ääniä, etsi mahdollisia merkkejä sarvikuonoista ja muista alueen eläimistä.

Kaikista kosteimmissa heinikoissa tuli vastaan iilimatojen armeija, joten noin 5-10min välein irrottelimme niitä iljetyksiä joko vaatteista (ne olivat yllättävän nopeita kipuamaan housunlahkeita ylös verenhimoisina) tai ihosta. Sangen ällöttäviä otuksia.

Näimme termiittikekoja, joita huulikarhut (eli Viidakkokirjan Baloo-karhun lajitoverit) mussuttelevat. Kyseiset karhut ovat kuitenkin ilmeisen arkoja, samoin kuin tiikerit, joten niitä emme bonganneet retkellämme.

Yhtäkkiä kuulimme rasahtelua viidakosta. Oppaamme pysäytti meidät, käski menemään puun taakse (hajujälkien minimoimiseksi) ja olemaan hiljaa. Kökötimme melko kauan hiljaisina lähellä toisiamme, sillä aikaa kun oppaamme hiipi eteenpäin korkean ruohikon taakse vesikuopalle, jossa sarvikuonoja tyypillisesti on. Hetken päästä oppaamme palasi päätään pudistaen – sarvikuonot ehtivät lähteä ruohikon uumeniin. Chitwanin ruohot ovat muuten erityisen suurikokoisia, ruohikkosavanni ihan uhanalaista laatua, ja siinä mielessä oikein otollista piileskelymaastoa kaikenlaisille villieläimille.

Kävelysafari oli jännittävä elämys, jouduimme mudan vuoksi riisumaan myös kenkämme ja kahlaamaan lammikoissa paljain jaloin – vapauttava kokemus! Vaikka eläimiä emme onnistuneet löytämään, olisi meillä vielä iltapäivällä jeeppisafarin, jollaisella yleensä näkee edes jotain.

Jeeppisafarille lähdimme hotellilta lounaan jälkeen iltapäivällä. Aluksi olimme safarijeepissä yksin yhden toisen pariskunnan kanssa, mutta päätieltä tuli pitkän odottelun jälkeen paikallinen ryhmä-rämä joukkoomme. Me pariskunnat istuimme eturivissä ja iso perhe sulloutui kahdelle viimeiselle penkkiriville. Aika siisti perhematka safarille!

Ajoimme Saurahan keskustasta n. 30 min puiston porteille, jossa pääsylippumme tarkistettiin (kuskilla/oppaalla oli lippumme mukana). Siinä olikin porteilla jeeppijonoa kerrakseen! Ehdimme jo kauhistuneina miettiä, mitäköhän safarista tulisi… Letka jeeppejä ajelisi puistoa peräkanaa? Kuin hyppäisi huvipuiston vuoristorataan, jossa ensin kuljettiin hitaasti ja sitten lähdettiin seikkailuun.

Onneksi puisto oli suuri ja siellä oli useita vaihtoehtoisia reittejä. Välillä saimme olla aivan itseksemme luonnon keskellä. Näimme pilkullisia peuroja, erilaisia lintuja ja useita eri kasvillisuusvyöhykkeitä: subtrooppista sademetsää, kosteikkoja ja ruohikkoa. Alueella on myös norsujen kuntoutuskeskus, josta muutama norsu tuli (ohjattuna numerona, uskoisin) moikkaamaan jeeppejä. Tilanne oli omituinen, sillä vaikutti siltä, että norsut oli opetettu kärsällään kerjäämään rahaa, joita ne sitten antoivat ratsastajilleen… Hyvä, ettei norsun tutkiva kärsä vienyt Jullen aurinkolaseja mennessään! Harvoin pääsee (tai joutuu) noin lähelle norsuja, mutta en laskisi, että safarilla norsuja olisimme “bonganneet”…😂 Takapenkin lapset olivat tietysti kohtaamisesta todella innoissaan.

Ruohikkoalueelle tultaessa olimme onnekkaina ensimmäinen jeeppi ja eteemme sattui sarvikuonoemo poikasensa kanssa. Ja me olimme paraatipaikoilla! Moni jeeppi kerääntyi vähitellen jonoksi asti meidän peräämme, mutta meillä oli ehdottomasti parhaat näkymät ihastella näitä mystisiä, jollain tavalla muinaisia eläimiä.

Valitettavasti tiikerit pysyivät piilossa, mutta sen sijaan maisemat olivat upeat kotimatkalla. Näimme Himalajan vuoriston riisipeltojen takana – emme olleet ajatelleet, että voisimme nähdä vuoret myös täältä Nepalin toiselta laidalta!

Bonuksena häkellyttävä näky illallispöydästä: sarvikuono tallusteli kadulla aivan nenämme edessä! Kuulemma Saurahassa on tavallista törmätä sarvikuonoon (ilmeisesti jopa tiikeriin) öisellä kadulla.