Pikainen visiitti Lombokilla: kuten useimmat matkaajat, suuntana Rinjani.
Olimme jutelleet etukäteen hinnoista yhden matkanjärjestäjän kanssa, mutta kun saavuimme fast boatilla Bangsalin satamaan, joukko trekking-trekking, transport-transport -ihmisiä taas hyökkäsi kimppuumme, samaten rinkan kantajat. Vaikka kieltäydyin mielestäni kantoavusta, mies sen kun heitti rinkkani selkäänsä ja alkoi kantaa sitä laituria ylös. Ylhäällä hän tietysti pyysi rahaa ystävällisyydestään, mutta kieltäydyin. Sain onneksi rinkkani takaisin.
Ja taas meitä vietiin matkatoimistolle kuuntelemaan tarjouksia.
Lähtöhinta 3 päivää 2 yötä (+1 yö majatalossa ennen matkaa) oli 2.5 miljoonaa, mutta kieltäydyimme heti, sillä ensimmäinen tarjouksemme oli 1.5 milj. per nuppi. Hintaan kuului kuljetukset, oppaat, puiston sisäänpääsy, kantajat, teltat, makuupussit, ruuat,… kaikki paitsi tippi portereille, kantajille, joka kuulemma oli hyvä maksaa joka tapauksessa. Tingimme tinkimistämme ja saimme sovittua hinnaksi 3.3 milj meiltä molemmilta yhteensä. Myöhemmin saimme tietenkin tietää, että olisi sen saanut halvemmallakin (alkaen halvimmillaan 1.000.000, perushinta 1.5 milj.), mutta samalla kuulimme joidenkin maksaneen 2.7 miljoonaa, joten kyllähän tuo hinta menetteli, olihan siihen rahaa budjetoitukin.
Kun hinnasta sovittiin, pääsimme vihdoin ravintolaan, josta puoli tuntia ihmeteltyämme tilannetta tajusimme tilata ruokaa (luulimme siis ensiksi menevämme jonnekin muualle vielä). Onneksi matka raflalle oli lyhyt rykäisy, sillä olo ei ollut turvallisin rinkka selässä mopon kyydissä ilman kypärää… Senaruun lähdimme onneksi autolla. Ilmastoidulla autolla. Hurjastelijakuskilla. Hän tööttäili joka tilanteessa ja vaikkei tilannetta olisikaan. Tööttäili poliisille, “f*ck the police” -ajatuksella kertoi vihastaan korruptoitunutta poliisia kohtaan ja kaahasi mooottoripyöräpoliisin ohi.
Päästyämme Senaruun, josta kiipeäminen alkoi, ilma oli mukavan viileähkö. Vuoristoilma. Majatalomme pitäjät olivat mukavia heppuja, söimme ravintolassa “vähän” välipalaa eli J veti currykeiton (=”vähän”) ja itse söin toastin (= oikeasti vähän). Herkullista. Tapasimme siinä kamat huoneeseen jätettyämme yhden slovakiparin ja saimme hyvän vinkin käydä läheisillä vesiputouksilla. Pikku alkulenkki tulevalle vuorenvalloitukselle. Muutamat portaat ja pari kahlausta joessa, mutta kyllä oli sen arvoista (10.000 sisäänpääsymaksu). Portaiden alla sademetsässä oli ensiksi yksi vesiputous aivan rappusten päässä, mutta rappusista oikealle mentäessä vajaa puolen tunnin kävelyn ja kahlauksen päässäoli myös yksi ehkäpä vielä siistimpi vesiputous. Mutta varovaisuutta kahlattaessa, kivet on tosi liukkaita, vedin itsekin hienot lipat ja sitten olikin sääret ihan mudassa. Onneksi kamat oli tällä kertaa pakattu vedenkestävään pussukkaan, ei ainoastaan kahlauksen takia, sillä vesiputouksen lähellä ilma on todella kosteaa.
Vesiputouksilta kävelimme takaisin päitämme suojaten, sillä apinat heittelivät meitä hedelmillä (yhdellä hedelmällä). Majatalolla sitten saimme pikku-Ediltä briiffauksen tulevasta reissusta ja tutustuimme kiipeilytiimiimme. Meillä olikin suht iso ryhmä (kaikki oli varmaan tinkinyt niin paljon hinnasta, hehe), 11 henkeä ensimmäisenä kiipeilypäivänä ja loppureissulle jatkoi 9. Nukuimme yömme hyvin, mukavassa vähän viileämmässä ilmassa, kuin kotosuomessa olisi.
Aamulla 6:30 herätys, jonka jälkeen aamupala n. klo 7 ja sen jälkeen lähdettiin.
Ensimmäisenä päivänä kiipesimme 4 tuntia, lähemmäs 6 tuntia varmaankin taukoineen ja saavuimme kraaterin reunalle (rim). Matkalla olimme saaneet lounasta ja päivän päätteeksi saimme illallista. Rankka päivä palkittiin kauniilla auringon laskulla ja kupposella kuumaa teetä: heti auringon laskettua kylmyys saapui ja oli mentävä ystävystymään nuotion äärellä istuvien ihmisten kanssa.
Jos vuoriretki on mielessä, suosittelen oikeasti varautumaan kylmyyteen, oli siihen tottunut Suomessa tai ei. Kyllä kateeksi kävi belgialaisen villaponchoa ja muiden paksuja kuoritakkeja, kun itsellä oli päällä vain ohut juoksutakki ja kerrasto. Ensi reissulle on otettava joku kevyt fleece mukaan. Etenkin illalla kun tuuli yltyi, oli jäätävää. Makuupussit olivat onneksi suht lämpimät. Ei siinä muu auttanut kuin liikkeelle lähtö, panaanipannarit mahassa hölskyen kapusimme kraaterin rinnettä alas hyvin jyrkästi. Oli tietenkin rohkaisevaa kuulla, että joku kiipeilijä oli kuollut samassa kohdassa 6 kk sitten. Supervarovasti. Ei valokuvia kävellessä. Hurjaa. Huh.
Hiekka pöllysi pöllyämistään ja odotimme jo innolla kuumassa lähteessä polskuttelua. Oppaamme jäi kalastelemaan kraaterijärven rannalle. Englantilainen tyttö kehotti kaikkia ottamaan hopeat pois, sillä vedessä oli rikkiä. Terveyskylpy keltaisessa vedessä ja lounaalle.
Lämmin vesi helli jo nyt uupuneita lihaksiamme, mutta kiipeily jatkui. Jatkui vaan. Hiekka luisui allamme, aurinko porotti ja olisihan sitä aurinkorasvaa voinut laittaa. Kun vihdoin pääsimme toiselle reunalle kraateria, palkitsimme itsemme pitkän hintakamppailun jälkeen bintangilla. Kalleimmalla tähän asti, kun iso pullo tingittynä maksoi 65 ja pieni 40. Iloisina siirryimme leiriimme ihailemaan ohi lipuvia pilviä auringon värjätessä Agung-vuoren reunat oranssiksi.
Kylmän ja tuulisen ja siksi vähäunisen yön jälkeen nousimme teltoistamme aamuteelle ja keksille. Siitä alkoi tuskaisa taival. Aluksi nousu oli jyrkkää, hiekkaista mäkeä, mutta päästyämme reunalle polku tasoittui. Hankalaksi etenemisen teki jalkojen alta karkaava hiekka, jonka vuoksi hutiloidessa täytyi yhden askeleen etenemiseen käyttää kolme. Tuli siis edetä rauhallisesti, toisten jalanjälkiä seuraten. Olimme lähteneet leiristä yllättävän myöhään (klo 3 aamuyöstä), joten pahoin pelkäsin meidän missaavan auringonnousun. Toisaalta ei se lopulta ole mikään välttämättömyys, muutaman kerran kun sen on nähnyt, nauttii maisemista ilmankin. Ihme ja kumma, keksien voimalla ehdimme kuin ehdimmekin auringonnousuun vaikka pidimme suhteellisen monta taukoa kipuamisen aikana. Täydellinen ajoitus: ei turhaa odottelua, sillä silloin jäätyisi. Aiemmin huipulle saapuneet olivat kerääntyneet kasaan lämpimikseen.
Kaunista, palkitsevaa. Kyllä näiden näkymien vuoksi jaksaa hieman raataakin. Ansaittu nautinto maisemista.
Edessä oli kuitenkin vielä alastulo, mutta ihme kyllä, se ei ollut mitään Mt. KINABALUn rinnalla. Silloin oli paikat tutisevat ja kipeät vielä pitkään. Matkamme rim 2:lta oli yjtä hiekkaliukua ja jatkui savannimaisten heinikoiden läpi Sembaluun, josta meillä oli kyyti takaisin Senaruun rinkkojen luo. Saimme hauskan lava-autokyydin kantajiemme seurassa.