Seikkailu alkakoon! Tätä kohdetta olimme molemmat odottaneet innolla: retkeilyä Sumatran sademetsissä, Gunung Leuserin kansallispuistossa.
Matka kohti mystistä Ketamben pikkukylää kesti kauemmin kuin odotimme, varmaankin kun oli perjantai. Berastagista olisi ollut suora bussi Kutacaneen, mutta otimme ensin pikkubussin läheiseen Kabanjaheen, josta oli tarkoitus etsiä paikallinen sim-kortti. Eipä onnistuttu siinä, sillä emme tienneet (eikä kukaan muukaan osannut arvioida varmasti), milloin seuraava bussi Kutacaneen lähtisi (joten emme lähteneet etsimään toimistoa riskeeraten vaihtoyhteyden eteenpäin).
Matkustuspäivämme oli lopulta aikamoinen “elämys”…
Matkasimme siis pikkubussilla Berastagista Kabanjaheen, siellä pari tuntia odotettuamme pompimme rämällä minibussilla useamman tunnin Kutacaneen ja matkalla tapahtui vielä yhteentörmäys monitoriliskon kanssa. Alkuun huokailimme turhautuneena kuskimme hitaalle ajotavalle, mutta se loi kuitenkin turvallisuuden tunnetta, kun kaara oli mitä oli. Loppumatkaksi kuski vaihtui, kun isä meni kotiin nukkumaan ja poika hyppäsi kuskin paikalle. Yhtäkkiä kaipasimmekin hidasta kyytiä, sillä pojan kaasujalka oli aivan toista luokkaa kuin isällä. Siinä sitten rukoiltiin, ettei auto hajoaisi käsiin pojan kurvaillessa.
Matkan aikana ohitimme lukuisia plantaaseja ja viljelysmaita (maissia, kaakaota, palmuja jne.), kunnes pääsimme sademetsäalueelle.
Oli yllättävää nähdä niin paljon maissipeltoja! Olin kuvitellut enemmän palmuplantaaseja ja muita, mutta maissi oli uusi tuttavuus. Serpentiiniteitä pitkin ylitimme provinssin rajan ja saavuimme Acehin maakuntaan. Täällä ei toimisi kansainvälinen pankkikortti eikä kaupoista saisi olutta. Myös naisten pukeutuminen vaihtui radikaalisti, kun pääuskonto vaihtui kristinuskosta islamiin. Kuinka hartaasti kukakin uskontoaan harjoittaa on tietysti ihan oma lukunsa…
Kun pääsimme Kutacaneen, vaihdoimme vielä lavataksiin, joka vei meidät Ketamben majatalollemme. Olimme kuin olimmekin, ihme kyllä, perillä ennen auringonlaskua.
Ketambe on pienen pieni kylä (n. 600 asukasta) sademetsiä halkovan tien varrella, Alas-joen lähettyvillä. Indonesiassa yleensä on ollut vaikeaa erottaa kyliä toisistaan, sillä asutus levittäytyy tien varrella toisen kylän rajalta toiselle melko tasaisena. Nyt kuitenkin oltiin vähän enemmän “landella” ja kylän talot keskittyivät pienemmälle alueelle. Kylien väliin jäi vain muutamia yksittäisiä hökkeleitä ja metsää tai peltoa.
Alueella asuu Alas-joen mukaisesti nimetty Alas-kansa sekä pari muuta kansaa. Puhutut kielet olivat siis jälleen erilaisia (alas tai gayo), kuin edellisessä kylässä (karo), mutta onneksi bahasa indonesialla päästiin yhteisymmärrykseen. Ketambessa puhutaan ilmeisesti neljää eri kieltä yleis-indonesian lisäksi, joten tällä reissulla ei ehditty paljoa sanastoa sisäistää. Paikallisilla oli aikamoinen kielitaito, kun pienessä porukassa oli useiden eri kielien lisäksi vielä perheiden/sukujen omia puhetapoja, joita piti ymmärtää.
Meidät otettiin lämmöllä vastaan Podok Wisata majatalossa ja matkustuspäivän jälkeen ruoka maistui ja sänky houkutteli. Oli aika ladata akkuja ennen seikkailua!
