Eteläisin Thaimaa (Narathiwatin, Pattanin, Songkhlan ja Yalan provinssit) on monen ulkoministeriön listauksessa no-go – “vältä tarpeetonta matkustamista”. Punnitsimme pitkään, miten pääsisimme kätevimmin Indonesiaan, jonne Thaimaan jälkeen suuntaisimme. Malesian kautta matka vaikutti kaikista järkevimmältä.
Harmiksemme eteläinen Thaimaa oli kärsinyt levottomuuksista jo useamman vuoden. Matkaoppaamme (2017) ei edes kattanut näitä provinsseja, sillä niihin matkustamista ei silloin suositeltu lainkaan jatkuvien pommi-iskujen ja terroritekojen vuoksi, jotka olivat kirjan mukaan “päivittäisiä”. Lähdimme kuitenkin selvittämään nykyistä tilannetta – voisiko rajan ylittää maateitse…
Tiedon löytäminen ei ollut kovinkaan helppoa: yksittäisiä artikkeleita ja uutisia siellä täällä, ikivanhoja TripAdvisor-keskusteluketjuja, jotka oli jo suljettu. Thaimaan hallitus sekä myös Suomen ulkoministeriö suositteli välttämään turhaa alueelle matkustamista, mutta uutisten mukaan rauhanneuvottelut olivat koronapandemian jälkeen käynnistyneet ja iskuja oli paljon vähemmän, kuin pahimpina vuosina 5-10 vuotta sitten.
Samalla wikitravelsin artikkelissa Hat Yain kaupunkia kuvailtiin merkittäväksi yliopistokaupungiksi ja lähiturismin matkustuskeskittymäksi. Edelliset iskut (marraskuun 22. päivänä ilmeisesti oli ollut edellinen, mistä oli uutisoitu) olivat olleet etelämpänä ja ne vaikuttivat muutenkin kohdistuvan pääasiassa thai-hallituksen ja poliisivoimien kohteisiin.
Muodostimme lopulta käsityksen, että rajan voi melko turvallisin mielin ylittää Hat Yain kaupungin alapuolelta, Padang Besarin kylästä. Sinne pääsisi näppärästi junalla, mikä vaikutti turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin kaupungissa bussien kanssa säheltäminen. Rajan tuntuman junaliikenne oli lisäksi jälleen aloittanut liikennöinnin koronatauon jälkeen, joten pääsisimme Hat Yain kautta Malesian Butterworthiin asti.
Aloimme selvitellä tarkemmin tulevaa matkustuspäivää (tai -päiviä), kun palasimme Khura Buriin Ko Surinin saarilta. Onneksemme majapaikkamme pitäjän Amin tytär opiskeli Hat Yaissa Songkhlan yliopistossa ja saimme häneltä vinkkejä matkan suunnitteluun – hän kun oli kulkenut matkan useita kertoja.
Olimme aluksi suunnitelleet ottavamme bussin Surat Thaniin, josta nousisimme yöjunaan klo 02 ja näin olisimme perillä Hat Yaissa aamuksi, jotta ehtisimme vaihtoyhteyteen rajalle. Saimme kuitenkin vinkin, että Khura Burista lähtisi aamulla suora bussi Phan Nganiin, josta taas voisimme vaihtaa Hat Yain bussiin. Vaikka matka veisi koko päivän, saisimme nukuttua Hat Yaissa kunnon yöunet ennen aamujunaa (toisin kuin Surat Thanin junalla mentäessä). Tämä vaikutti oikein hyvältä – etenkin kun Hat Yaista saimme hotellihuoneen huokeaan hintaan.
Lähdimme siis Khura Burin bussiasemalle ostamaan lippuja paikallisbussiin. Harmiksemme aamun ensimmäinen bussi oli lähtenyt jo klo 7, joten jouduimme odottamaan noin tunnin ennen seuraavaa bussia. Lippuja ei tarvinnut ostaa etukäteen, vaan ne saisi bussin konduktööriltä.
Oranssi paikallisbussi odotteli jo asemalla, joten varasimme itsellemme paikat bussin perältä, jonne saimme rinkkamme näppärästi jalkatilaan. Jalkatilaa tässä paikallisbussissa oli muutenkin runsaammin, kuin aikaisemmissa (turisti)busseissa ja matka kävi oikein leppoisasti, kun avoinna olevasta ikkunasta tuleva ilmavirta toi viilennystä. Noin viiden tunnin bussimatka kustansi 60 bahtia.
Matka taittui nopeasti paikallisten täyttämässä bussissa ja pian saavuimme kauniiden karstikivikallioiden ympäröimään Phang Nganiin, jossa vaihdoimme toiseen bussiin. Edellisen bussin konduktööritäti oli ystävällisesti ilmoittanut Hat Yain bussikuskille meidän tulostamme, joten bussi odotteli meitä asemalla.
Hat Yain bussi oli tulossa Phuketista ja sen kyydissä oli muutama länsimainen turisti matkalla Krabille. He kyselivät meiltä, minne saarelle suuntaisimme, mutta eivät tuntuneet ymmärtävän, kun kerroimme jatkavamme useamman tunnin eteenpäin Hat Yain kaupunkiin. Nopeasti he olivatkin jääneet pois bussista ja matka jatkui paikallisten kesken.
Hat Yaissa ei paljon länsimaisia naamoja näkynyt ja yhä useammalla naisella oli hijab-huntu. Hotellimme edessä oli poliisipartio, mikä tietysti hieman ihmetytti. Mihinköhän sitä oltiin tultu. Lopulta meille selvisi, että keskikaupungilla oli katuja poikki uudenvuoden juhlinnan ja erilaisten tapahtumien vuoksi. Poliisejahan olisi Suomessakin suurempien tapahtumien aikaan, joten ihmetys oli tiessään. Paikalliset olivat juhlatuulella ja poliisikin hymyssä suin ohjasi meidät tapahtuma-alueelle. Siellä oli ruokakojua toisensa perään ja maistelimme itsemme ihan ähkyyn erilaisista herkuista. Fiilistelimme juhlatunnelmaa ja kuuntelimme live-musiikkia. Mahtava tapahtuma, vaikka hieman varpaillaan sitä koko ajan oli – eikös yleisötapahtumia ulkoministeriön vinkkien mukaan tulisi välttää…
Olimme matkustuspäivästä uupuneita, joten suuntasimme takaisin hotellille. Matkalla kävimme juna-asemalla kysymässä seuraavan aamun aikatauluja. Koska asema oli jo kiinni, tiedustelimme asiaa asemarakennuksen kulmilla vartioivilta turvamiehiltä. He ihmettelivät kysymystä ja kertoivat, ettei huomenna menisi mitään junaa, koska oli tapahtunut onnettomuus. “Ei junia Padang Besariin.”
Halusimme vielä tarkistaa asian hotellin respasta, mutta emme saaneet suoraa vastausta. Hitsi. Ei siinä varmaan auttaisi kuin nousta aamulla aikaisin ja lähteä taksilla takaisin bussiasemalle. Tai voisihan sitä vielä käydä aseman infosta aamulla kysymässä.
Palasimme hotellihuoneeseen ja, en tiedä oliko järkevää, tuli vähän googlailtua. Siinä sitten nousi epäilys, että tämä “onnettomuus” oli tapahtunut pari viikkoa aikaisemmin ja raiteita ei oltu ilmeisesti vieläkään saatu kunnostettua. Koronan jälkeen oli ollut tarkoituksena käynnistää Malesian ja Thaimaan välille jälleen kansainvälinen junayhteys, mutta turistit kulkivat yhä busseilla rajan yli. Jos onnettomuus oli tosiaan ollut pommi-isku (tai peräti kaksi), niin päätimme mekin suosiolla kulkea rajan yli bussikyydillä. Uutisten lukemisen jälkeen loppuillan ilotulitukset ympäri kaupunkia pelästyttivät kerta toisensa jälkeen.
Aamu sarasti, juna-aseman täti vahvisti, ettei junia kulkenut (ja vaikka olisi kulkenut, emme varmaan olisi menneet), joten otimme lavataksin bussiasemalle. Kyseessä olikin aika iso asema minibusseille ja jokaiseen kohteeseen oli oma lippuluukku. Hommat toimivat kuitenkin sujuvasti, saimme liput ja jäimme nimetyn laiturin kohdalle odottelemaan meidän minibussia (liput oli numeroitu ryhmiin ja kuskit huutelivat aina oman bussinsa numerolla ihmisiä kyytiin).
Minibussimme järjestysnumerolla 4 Padang Besariin saapui ja ahtauduimme sisään. Ensimmäistä kertaa rinkoille ei ollut erillistä säilytystilaa, joten ne piti kantaa sylissä. Onneksi ei ollut pitkä matka rajalle… Siinä rinkat sylissä ihmeteltiin ohikiitäviä maisemia, silmän kantamattomiin ulottuvia kumi- ja palmuplantaaseja. Samalla toivoen, että matka sujuisi nopeasti ja sujuvasti.
Lopulta saavuimme Padang Besarin raja-asemalle ja seurasimme muita metkustajia selvittäen lopulta tiemme Malesian puolen passitarkastukseen. Kovin meille yritettiin Thaimaan rajatarkastuksen jälkeen kaupitella taksikyytiä eteenpäin väittäen, että matkaa oli 6 km. Kävelimme lopulta rajavyöhykkeen yli, varmaankin 500 m. Tosi oli, että rajan jälkeen juna-asemalle matkaa oli useampi kilometri, koska lähisisäänkäynti oli remontin vuoksi suljettu ja täytyi tehdä aikamoinen lenkki asemalle päästäkseen. Malesian puolelta taksi oli kuitenkin huomattavasti halvempi ja maksettavissa ylijäämä-bahteilla.
Olimme siis vihdoin Malesiassa, kaiken jännityksen jälkeen! Ja ensimmäistä kertaa ymmärsimme kirjoitettua kieltä! Hyvillä fiiliksillä jatkoimme matkaamme malesialaisella junalla, millä oli kyllä oikein mukavaa matkata.
