Manaslu Circuit – vaellus, joka ei mennyt ihan putkeen

Manaslu on maailman 8. korkein vuori, 8163 m. Sen ympäristössä kulkee rengasreitti (MCT, Manaslu Circuit Trail), jonka pituus on 175 km, riippuen toki aloitus- ja lopetuspaikasta.

Vuoristoon lähdettäessä aina painotetaan sitä, että matkavakuutus on oltava kunnossa – moni matkanjärjestäjä jopa vaatii todistuksen kattavasta vakuutuksesta. Sille tuli ainakin tällä vaelluksella käyttöä!

Pohdimme pitkään, minkä vaelluksen teemme Nepalissa. Annapurnan rengasreitti (ACT, Annapurna Circuit Trail, 220 km) on vaellettavissa omatoimisesti ja, kuten MCT, onnistuu ilman telttailu-/kiipeilykamoja. Pääsääntöisesti reiteillä yövytään majataloissa (“tea house”) ja kavutaan ensin teitä ja sitten pienempiä polkuja pikkuhiljaa ylemmäs kohti suurten vuorten välissä olevia solia; Manaslun rengasreitillä Larke La (5106 m); Annapurnan rengasreitillä Thorong La (5400 m). Molemmille reiteille mahtuu kasvillisuusvyöhykkeitä useampia ja maisemat varmasti näin suomalaisesta näkökulmasta ovat oikein hulppeat.

Olimme kuitenkin lukeneet paljon Annapurnan alueelle rakennetuista teistä, jotka toki helpottavat paikallisten arkea vuorilla, mutta vievät vaeltamisesta viihtyisyyttä (reitti kulkee pääosin tien vartta, rekkoja, busseja ja jeeppejä erityisesti sesonkiaikaan voi huristella ohi ilmeisen useasti). Tietä on rakennettu melko ylös asti, jolloin “aito” vaellusreitti on lyhyempi eikä fiilis ole yhtä hyvä kuin aikoinaan.

Manaslun rengasreitti taas vaatii oppaan, mutta lupailee “sitä vanhaa ACT meininkiä”, eli autenttisempia kyliä, vähemmän tiekävelyä jne.

Päädyimme hotellimme matkatoimiston suosituksesta lähtemään Manaslun rengasreitille, vaikka oppaasta ja lisäluvista (Manaslun alue on rajoitettua aluetta, joten sinne tarvitaan special permit, 100 USD per naama) tulikin aika suuri lovi budjettiimme. 12 päivän vaellus kuulosti kuitenkin niin lupaavalta, että hinnasta aiheutuneesta ahdistuksesta yli päästyämme innostuimme toden teolla! Saisimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla: ensiksi opastetun vaelluksen Manaslun alueella mukavan oppaan kanssa ja siitä voisimme jatkaa itsenäisesti suoraan Annapurnan rengasreitille.

Päivä 1: Kathmandu – Arkhet Bazar – Soti Khola

Aloitimme matkamme Kathmandun paikallisbussiasemalta puoli kuuden aikaan aamulla. Oppaamme Sonam oli varannut meille “mukavimmat paikat” oven vierestä, missä saimme jalkoja ojennettua. Paikallisbussi oli aikamoinen kokemus. Onneksi olimme varautuneet töyssyiseen menoon ottamalla matkapahoinvointitabletit. Matkapahoinvointi oli aika yleistä matkustajien keskuudessa ja kuski sekä sisäänheittäjä/lipuntarkastaja ojentelivat oksennuspusseja jatkuvasti. Sinisiä muovipusseja lenteli käytön jälkeen ikkunoista tien varrelle.

Matkustajia tuli ja meni, sisäänheittäjä huuteli määränpäätä teiden varsilla seisoville ihmisille ja paukutteli bussin kylkeä pysähtymisen merkiksi. Välillä mukaan tuli riisisäkkejä, koreja ja muita tarvikkeita, jotka tukkivat bussin käytävän niin, että lopulta oltiin kuin sillit purkissa.

Jännittävän matkasta teki reittimuutos maanvyöryn vuoksi. Jouduimme vielä kuoppaisemmalle ja mutaisemmalle tielle joen vierelle. Siinä tuli kyllä rukoiltua ja ihmeteltyä kuskin ammattitaitoa. Sisäänheittäjä naureskeli kauhistuneelle ilmeelleni, kun bussi alkoi kallistua kohti jokea. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että jatkaisimme matkaa päätepysäkin jälkeen jalan emmekä vaihtaisi enää toiseen bussiin.

Kävelimme virkistävässä sateessa puolisentoista tuntia Soti Kholaan, jossa yövyimme muiden trekkaajien kanssa pauhaavan joen äärellä.

Päivä 2: Soti Khola – Machhakhola

Ensimmäinen vaelluspäivä! Kävelimme kauniissa maisemissa joen viertä ylöspäin Soti Kholasta Machhakholaan. Näimme vilaukselta ensimmäisen lumihuipun, mutta muuten ympäröivät “mäet/kukkulat” blokkasivat näkymiä. Sonamin mielestä näitä kukkuloita ei voinut vielä kutsua vuoriksi, vaikka ne olivat monet 3000-4000m korkeita ja meistä aika vaikuttavia.

Matkan varrelle mahtui useita vesiputouksia, joissa riitti vettä näin sadekauden loppupuolella. Normaalisti tähän aikaan monsuunisateet ovat jo väistymässä ja vuorillakin on tyypillisesti kirkkaat näkymät, mutta tänä vuonna sadekausi oli pidentynyt sen verran, että iltapäivisin usein sateli vettä (“pani poru”). Onneksi olimme lähteneet aikaisin aamulla liikkeelle, sillä päivällä aurinko porotti todella kuumasti ja iltapäivällä ilmankosteus oli jo todella korkea. Emme saaneet eilispäivän kastuneita vaatteitamme kuiviksi – taas seuraavana päivänä olisi tiedossa rinkkaviritykset vaatteiden kuivattamiseksi.

Alkuyö Machhakholassa oli hiostava, mutta silkkimakuupussi ei lopulta riittänyt peitoksi. Onneksi majatalosta sai peiton lämmikkeeksi.

Päivä 3: Machhakhola – Jagat

Aloitimme taas aikaisella lähdöllä aamiaisen jälkeen. Aika pian pääsimme Tatopaniin (tato = kuuma, pani = vesi), jossa oli siis kuuma lähde, missä pystyi lepuuttamaan jalkojaan – tai vaikka pulahtamaan, kuten yksi israelilainen nainen teki.

Kuuma vesi olisi tullut tarpeeseen ennemminkin päivän päätteeksi tai myöhemmässä vaiheessa, kun jalat olivat uupuneet pitkästä vaelluksesta.

Tällä pätkällä vesiputouksia ryöppysi tielle, mutta kuuma aurinko kuivatti meidät nopeasti. Lisäksi opeteltiin väistämään aasi-letkoja, sillä aasit voivat olla vaarallisia vuoristoteillä: aaseja ja muita eläimiä tulee väistää aina ylämäen puolelle ei koskaan jyrkänteen puolelle. Etenkin suurten lastien kanssa aasit saattavat olla kömpelöitä ja tönäistä vaeltajan rinnettä alas.

Jouduttiin tekemään kiertoreitti maanvyöryvaaran vuoksi, joten lopulta kilometrejä kertyi päivälle vajaa 20 km. Loppumatka kuunneltiin räjäytysääniä ja varottiin nilkkojamme rakenteilla olevan tien kivikoissa. Oli surullista nähdä, kuinka “Tiibetin highway” rakentui niin kauniin vuoren rinteeseen pilaten maisemaa. Muutenkin koko projekti vaikutti päättömältä, mutta ymmärtäähän sen, että parempia yhteyksiä haikaillaan myös vuoristossa. Toivottavasti tuleva tie ei kuitenkaan turmele aluetta pahoin, kuten on käynyt kuulemma Annapurnan rengasreitillä.

Päivä 4: Jagat – Deng

Pitkä vaelluspäivä. Lähdimme siksi entistä aikaisemmin liikkeelle, vaikka satoikin vettä ja oli pilvistä (emme saaneet kovin kauniita näkymiä laakson takana avautuvasta vuoristosta). Näin ajoissa lähtemällä pystyimme kuitenkin välttämään pahimman keskipäivän kuumuuden alemmilla korkeuksilla.

Pääsimme rakenteilla olevalta tieltä nopeasti pienemmille vuoristopoluille ja sääkin alkoi parantua. Näkymät olivat huikeat! Philimissä Sonam kävi kuittaamassa vaelluslupamme ja täytimme vesipullot kloorausta varten.

Söimme lounasta (dal bhat) Chisopanissa (chiso = kylmä, pani = vesi), joka oli tunnettu pulppuavasta lähdevedestään. Kun lopettelimme lounasta, olivat muut ryhmät saapuneet lounastamaan. Suuri osa ryhmistä oli suuntaamassa Tsum Valley -reitille, jonne tarvittiin vielä lisä-erikoisluvat.

Kylissä alkoi olla enemmän tiibetiläisvaikutteita ja vanhemmat talot oli rakennettu liuskamaisista kivistä.

Kasvillisuus vaihtui nopeasti metsämäisemmäksi, aluksi sademetsää, sitten havumetsää ja loppumatkasta runsaasti bambupusikkoa. Nähtiin vielä upeampia vesiputouksia, niin kauniita, että jäätiin ihailemaan niitä pidemmäksikin aikaa juomataukoa pitäen. Upeaa oli myös se, kuinka reitti kulki syvän kanjonin molemmin puolin ja välillä piti ylittää joki riippusiltoja pitkin – niistäkin selvittiin, kunhan ei alkanut liikaa tuijottelemaan alaspäin.

Matka oli todella uuvuttava toistuvien nousujen ja laskujen vuoksi. Naureskelimme sille, kuinka tarkasti oman mukavuusalueeni raja menee 18 km kohdalla ja sen jälkeen matkanteko on yhtä tsemppaamista. Hymyssä suin kuitenkin puserrettiin ylöspäin aina alamäkiin turhautuen (ne kun tarkoittivat aina tulevaa ylämäkeä).

Vihdoin pääsimme kuin pääsimmekin 1870m korkeudessa sijaitsevaan Dengin (Dyang) kylään Shangrila Home -majataloon, jossa otimme (kylmän) suihkun ja rojahdimme sängylle. Jullella alkoi kuume nousta, ajattelimme sen johtuvan ylirasituksesta, sillä takana oli aikamoinen taival – puolimaraton rinkat selässä vuoristossa 😅

Päivä 5: Deng

Kuume ei laskenutkaan yöunien jälkeen, vaan nousi yöllä yli 39 asteen. Suunnittelimme oppaamme kanssa, että voisimme tehdä hieman lyhyemmän päivän ehkä lounaasta alkaen, esimerkiksi 8 tunnin vaelluksen sijaan vain 4 tuntia Ghapiin, mutta koska Jullella oli kuumetta vielä aamullakin, ei auttanut kuin ottaa välipäivä. Kuulimme, että suurin osa trekkaajista oli jäänyt alempana sijaitsevaan Pewan kylään, sillä he olivat lähteneet vasta sateen lakattua Jagatista ja pimeys oli yllättänyt. Olimme aika taistelijoita, kun olimme puskeneet koko matkan Dengiin asti! Ehkä tosin olisi ollut järkevää ottaa hieman lyhyempi vaelluspäivä, jos nyt Jullen kroppa kuumeili ylirasituksesta. Tai oliko sitten vaihtelevasta ilmastosta vai mistä kyse, ei kuume tuntunut hellittävän.

Kuume laski kyllä tehokkaasti ibuprofeenilla, mutta sitä emme uskaltaneet käyttää denguekuumealueella. Parasetamolilla taas ei tuntunut olevan juuri vaikutusta. Majatalomme henkilökunta kävi keräämässä yrttejä vuorilta (jokin nokkosen sukulaiskasvi) yrttihaudetta varten, kun tilanne ei näyttänyt parantuvan.

Paikallisetkin alkoivat huolestua ja olimme suuri puheenaihe kylässä. Myös naapurimajatalossa oli yhdellä kanadalaisella miehellä noussut kuume samoihin aikoihin, joten yhdessä pähkäiltiin mistä voisi olla kyse. Olimme syöneet lounasta samassa paikassa, voisiko se olla yhdistävä tekijä?

Muillakin oli ollut epäonnea: Tsum Valleyn vaellukselle menijät eivät päässeet lainkaan kyseiselle alueelle maanvyöryn katkaisemaan tien vuoksi. Moni joutuikin jatkamaan matkaansa siis Manaslu Circuit trailille ja todennäköisesti skippaamaan koko Tsumin laakson.

Päivä 6: Deng

Jullen kuume pysytteli sitkeästi korkeuksissa, yöllä se oli noussut lähes 40 asteeseen. Voin sanoa, että vuoristossa, 3 päivän patikointimatkan päässä lähimmästä tiestä, 8 tunnin rankan nousun päässä lähimmästä terveyskeskuksesta, on aika epämiellyttävää sairastaa tautia, mistä emme tienneet oliko se vakava vai ei. Menisikö se ohi muutamassa päivässä vai voisiko se pahentua äkillisesti?

Tulimme Sonamin kanssa siihen tulokseen, että tästä emme pääsisi jatkamaan jalan, olisi soitettava helikopterikyyti, jotta saisimme Jullen hoitoon. Sonam alkoi järjestää asioita vakuutusyhtiön kanssa heti aamuvarhaisella, mutta helikopterievakuointi suojelualueelta ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu, vaan vaati paljon paperihommia. Toki, jos kyseessä olisi ollut suurempi hengenhätä, olisi paperityöt tehty jälkikäteen.

Helikopterin arvioitu saapumisaika oli 10:30. Olin pakannut jo aamulla kaikki varusteemme. En tiedä, oliko huoli vienyt ruokahaluni, mutta aamupala ei maistunut.

Odottelimme vahvistussoittoa helikopterifirmasta.

Kuinka ollakaan, saimme kauhuksemme kuulla, että Manaslu-vuoren huipulla Camp 3 ja Camp 4 välillä oli sattunut lumivyöry ja useita vuorikiipeilijöitä loukkaantunut, muutama vakavasti. Kaikki helikopterit olivat ymmärrettävästi kiinnitetty sinne pelastustöihin. Alustavasti pääsisimme kyytiin, kun he palaisivat Manaslun base campiltä kohti Kathmandua. Meitä kehoitettiin iltapäivällä siirtymään viereisen majatalon pellolle, johon helikopteri voisi laskeutua. Odottelimme tovin, kunnes alkoi sataa kaatamalla ja siirryimme sisälle odottamaan tarkempia aikataulutietoja.

Huono sää vaikeutti pelastustoimenpiteitä myös Manaslulla, rankan lumisateen vuoksi helikopterit eivät päässeet lähtemään. Kun ilta laskeutui, tiesimme, että kyytiä ei tänään tulisi.

Päivä 7: Deng

Aamu valkeni kauniina ja kirkkaana, tarjoten meille satuttavan kauniit maisemat lumihuippuisille vuorille. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Nyt me joutuisimme jättämään hyvästit unelmiemme vaellukselle Himalajalla.

Olimme jääneet pellon vieressä olevaan majataloon yöksi, en tiedä laukesiko stressi vai mikä, mutta minullakin oli noussut yötä vasten kuume. Jullen olo oli aamulla jo hieman parempi, vaikka kuumetta oli yhä reippaasti yli 38°C. Helikopterievakuointi alkoi tuntua jo todella yliampuvalta, mitä jos tämä menisikin ohi?

Huonoa omaatuntoa pahensi se, että kun helikopteri vihdoin puoli 11 aikaan aamupäivällä saapui, oli sen kyydissä Manaslun lumivyöryssä pahasti loukkaantunut paikallinen mies saattajansa kanssa. Kyllä meidän pikku kuume kalpeni sen vierellä, vaikka oma kuumeeni olikin noussut aamupäivän aikana korkeuksiin.

Helikopterikyyti ei tosiaan ollut kovin nautinnollinen omantunnon tuskissa. Tilannetta pahensi vielä moottorivika, jonka vuoksi jouduimme tekemään välilaskun jollekin kukkulan laelle, jonne paikalliset kyläläiset riensivät ihmettelemään tapahtunutta. Vaikka moottorivika saatiin korjattua lentokentän insinöörin kanssa käydyn videopuhelun avulla, oli aika kuumottavaa nousta uudelleen saman kopterin kyytiin.

Pääsimme lopulta Kathmandun lentokentälle, jossa meitä odotti ambulanssi. Vielä lisää omantunnon tuskia, adrenaliini jännittävästä helikopterilennosta oli laskenut varmaan loputkin Jullen kuumeesta, mutta sinne hänet passitettiin, ambulanssin sängylle makaamaan. Ja pillit päällä sairaalaan – tehokas tapa välttää suuren dashain-festivaalin ruuhkat, naureskeli oppaamme😅

Täytyy sanoa, että emme todellakaan odottaneet mitään tällaista. Kauniit vuoristomaisemat jäivät tyystin näkemättä, mikä harmitti niin meitä kuin opastammekin. Ne kaikki “parhaat palat”, emmekä edes päässeet ylempiin korkeuksiin, jotta olisimme saaneet kaikki oppaan vinkit korkean ilmanalan vaelluksesta.

Yhtäkkiä tuntui siltä, kuin vaellus olisi ollut unta vain. Onneksi oppaamme Sonam oli kanssamme ja järjesti asiat todella hienosti. Hän jakoi tuskamme ja oli tärkeä tuki ja turva vaikeina hetkinä. Nyt jännitettävänä oli vain diagnoosi.

Miten vaelluksen olisi pitänyt edetä?

1. Kathmandu – Soti Khola
2. Soti Khola – Machhakhola (900 m)
3. Machhakhola – Jagat (1410 m)
4. Jagat – Deng (1860 m)
5. Deng – Namrung (2630 m)
6. Namrung – Lho (3180 m)
7. Lho – Samagaon (3530 m)
8. Akklimatisaatio, päiväretki Birendra-järvelle
9. Samagaon – Samdo (3875 m)
10. Samdo – Dharamsala (4460 m)
11. Dharamsala – Larke La (5160 m) – Bimthang (3720 m)
12. Bimthang – Dharapani (1860 m)
13. ➡️ Annapurna Circuit