Tänään toivotin J:lle hyvää lentoa Suomesta Balille. Ihan kohta nähdään!  Harjoitteluvaihtoni loppui tällä viikolla (enemmän tarinoita siltä ajalta täällä) ja nyt nautimme viimeisistä yhteisistä hetkistä vaihtareiden ja paikallisten oppilaiden kanssa.

Ohjelmassa tänään: Uluwatu temple. Meidän oli tarkoitus vierailla siellä yhdellä komitean järjestämistä viikonloppuretkistä, mutta pienen liikenneonnettomuuden vuoksi jouduimme jättämään Uluwatun väliin.

Otimme saksalaisen tytön kanssa bussin läheltä asuntoamme. Rahastaja opasti meitä vaihtamaan GWK:n kulttuuripuiston kohdalla feederiin eli pienempään bussiin. Noin tunnin bussimatkan jälkeen, päätepysäkiltä toiselle, saavuimme kulttuuripuiston sisäänkäynnille. Rahastajatyttö kehotti meitä odottamaan risteyksessä. Vaikka olimme hieman epävarmoja siitä, tulisiko feederiä lainkaan, ihme kyllä meidän ei tarvinnut odottaa kauaakaan, kun valkovihreä Trans Sarbagitan pikkubussi saapui paikalle.

No, tietenkin Uluwatun temppelille saavuttuamme kuski yritti pyytää meiltä melko sievoisia summia (25 000) kyydistä, vaikka ymmärtääksemme feederit kuuluvat bussimatkan hintaan (aikuinen 3 500, lapsi/opiskelija 2 500). Tosin ajoneuvojen täytyy yleensä maksaa alueelle pysäköinnistä, mutta bussin ei tarvinnut tehdä sitäkään, joten tässä oli kyse vain rahastuksesta. Hieman keskusteltuamme asiasta maksoimme kumpikin 5 000 kuskille, jotta pääsimme hänestä. Ihmeellistä näin temppelialueella yrittää rahastaa enemmän, mutta turistit lienevät tietenkin tuottoisin kohde. Sentään vessat olivat temppelialueella ilmaiset ja vieläpä sisälsivät vessa- ja käsipaperia. Sisäänpääsymaksu temppelialueelle oli 20 000 rupiaa ja hintaan kuului temppelialueella käytettävät sarongit ja vyöt.

Olimme kuitenkin varautuneet omin saronkeinemme ja vöinemme, mikä kannatti, sillä turisteille tarjotut kangaspalaset näyttivät liian pieniltä oikeinkäytettäviksi. Suurin osa turisteista vain kietoikin kankaan lanteilleen.

Alue oli kuivaa puistikkoa, mutta maisemat kallionkielekkeeltä olivat huikeat. Kaunis meri pauhasi kallioita päin, apinaperheet tallustelivat avaralla ruohikolla ja aurinko porotti. Joka askeleella oli hyvä katsoa eteensä, ettei vain astuisi ruskeaan läjään. Lisäksi oli tärkeää pitää tavaroistaan huolta, joten pakkasimme leivät repun pohjalle, aurinkolasit koteloissaan myös ja tiukka ote kamerasta. Valmiina kohtaamaan pihistelevät apinat, joista varoitettiin myös kuulutuksissa. Pysyimme kuitenki etäällä apinalaumoista, joten emme joutuneet pitkäkyntisten uhreiksi. Meitä kuitenkin odotti aivan toisenlaiset liigalaiset, kun olimme lähdössä.

Kävelimme Trans Sarbagita-bussien luokse ja kysyimme, milloin bussi lähtisi takaisin GWK:lle, jossa voisimme vaihtaa suurempaan bussiin. No, asia ei tietenkään ollut niin yksinkertainen. Joidenkin “sääntöjen” mukaan bussit eivät saaneet ottaa Uluwatu temppeliltä turisteja lainkaan kyytiin, vaan turistien tuli käyttää yksityisiä takseja (tietenkin todella kalliita) päästäkseen pois alueelta. Ja koko paikka kun sijaitsi keskellä ei mitään, oli kyseessä oikein mukava turistiansa. Emme kuitenkaan suostuneet kiskurihintaisiin takseihin, vaan lähdimme kävelemään tien reunaa pitkin pois turistialueelta. Useat taksikuskit pysähtyivät kohdallemme yrittäen tarjota kyytiä, alkaen 100 000 rupiasta, mutta kun sanoimme odottavamme Sarbagitaa he eivät vaivautuneet kaupittelemaam enempää. Hetken odoteltuamme, yksi vihreä Sarbagitan pikkubussi saapui kohti temppeliä. Huidoimme sille pysäyttääksemme sen ja kysyimme suostuisivatko he ottamaan meidät kyytiin. Sovimme hinnasta (5 000, vaikka edelleenkin kyseessä pitäisi olla ilmainen kuljetus suuremmille bussipysäkeille) ja kuski huitoi meille osoittaen pihaa kohti ja käski piiloutua. Vai niin, sellaista tällä kertaa. Menimme läheisen talon pihalle aidan taakse odottamaan nro 7 bussin takaisinpaluuta. Naureskelimme tilanteelle, kuuntelimme pihan kukkojen kiekunaa ja ihmettelimme kaikkea tätä sähellystä. Bussi saapui kuin saapuikin ja pysähtyi talon kohdalle, jolloin kipitimme bussin kyytiin. Saimme istua etupenkillä, kuski olisi tarjonnut mielellään tupakatkin.

Kaiken tämän salailun ja mafiamaisen meiningin jälkeen istuimme kuitenkin kaikkien nähtävillä. Ongelmana selvästikin oli turistialueen sisäiset säännöt aiitä, kuinka tehdään rahaa. Olimme hetken matkaa kahdestaan ainoat matkustajat, mutta kun saavuimme kylään, bussi täyttyi kojuiltaan palaavista myyjistä lapsineem ja koreineen. Nyt ymmärrän, miksi me istuimme edessä.

Bussi jätti meidän suuremman bussin pysäkille, maksoimme sovitun 5 000 (kuski kovasti yritti selitellä, että puhuimme 50 000 rupiasta, mutta kun sanoimme että näin se oli, emmekä enempää maksa, hän tyytyi rahaan ongelmitta ja jatkoi matkaansa). Oli varsinainen kokemus ja normaali bussi tuntui niin yksinkertaiselta kaiken häslingin jälkeen. Sen kuin istuimme päätepysäkille asti ja maksoimme rahastajalle kuten normaalisti.

Emme olleet syöneet mitään lounasta, joten suuntasimme matkan varrelta löytämäämme kuppilaan, jossa oli ihanan vintage meininki. Olimme varmoja, että ruokien hinnat olisivat olleet korkeat, mutta yllätykseksemme söimme suht edullisesti toastit ja paistetut bananat. Olimme, surullista kyllä, aikoat asiakkaat ja omistaja halusi ottaa meidän kanssamme muutamat kuvat. Paikka oli oikein potentiaalinen ravintola erityisesti turisteja ajatellen, mutta miksi ihmeessä se sijaitsi Denpasarissa, todella epäturistialueella. No, ruoka ja musiikki oli hyvää, joten mikäs siinä!