Kun suuret suunnitelmat menevät uusiksi, tulee omasta elämästä hetkeksi ahdistavaa, pelottavaa ja kriisin ylitse pääseminen voi tuntua mahdottomalta. Hallinnan menetys aiheuttaa kärsimystä ja epätoivoa, epätietoisuus tulevasta musertaa entisestään. Jokainen reagoi kriisitilanteessa eri tavalla. Toiset ovat muutokseen nopeammin mukautuvia, toisilla kestää kauemmin sulatella asiaa ja jokainen tietysti käsittelee kärsimystä ja pelkoa eri tavoin.
Neljä vuotta sitten, kotiuduttuamme 3 kuukauden Indonesian reissulta, aloimme haaveilla vielä pidemmästä reissusta – maailmanympärimatkasta. Olimme molemmat opintojemme loppusuoralla ja yhteinen elämä rullailemassa vauhdilla eteenpäin. Hauskuuttelimme eri tulevaisuuden näkymillä ja teimme huvittuneina karkeaa hahmotelmaa lähitulevaisuudelle. Työelämään siirtyminen, häät, maailmanympärimatka, asunto, koira, mahdollisesti muksu,… Löysin tuon “viiden vuoden suunnitelman” kevätsiivousta tehdessä. Moni arvioitu ajankohta oli siirtynyt edemmäs. Valmistuin vuoden ajateltua myöhemmin, joten häät siirtyivät vuodella. Häiden jälkeinen häämatka taas muuttui maailmanympärimatkasta Albanian reppureissuksi ja maailmanympärimatka siirtyi rahan keruun vuoksi seuraavaan vuoteen – elokuulle 2020.
Olen ajatellut sietäväni muutoksen luomaa epävarmuutta melko hyvin. Oli itsestäänselvyys, että moni “läpällä” tehdyistä karkeista arvioista menisi mönkään, eikä meillä alunperin ollutkaan halua suunnitella elämäämme tarkasti. Indonesian reissullakin parhaita kokemuksia olivat ne ennalta suunnittelemattomat. Aikaisemmissa tilanteissa on kuitenkin ollut yhteistä se, että luottoa tulevaisuuteen on ollut. On ollut helppo vain antaa virran viedä mennessään “just go with the flow” ja uskoa siihen, että asiat järjestyvät ja ratkeavat parhain päin.
Maaliskuun 2020 alussa olimme jo vahvasti varautuneita elokuussa tulevaan reissuun: uudet päivärinkat oli hankittu, rinkat kunnostettu, vaelluskengät sisäänajettu, rokotusaikataulu selvitetty, reissusuunnitelmia tehty, espanjankielen alkeiskurssi loppusuoralla ja töihin ilmoitettu, ettemme ole syksystä lähtien käytettävissä. Reissubudjetin kasaaminen edistyi hyvin, suunnitelmallisen säästämisen ansiosta kasassa oli 60% tavoitteesta. Sitten tuli korona.
Ensiksi päällä oli vahva epäusko ja kieltäminen: ei uskottu, että tilanne eskaloituisi tai vaikuttaisi syksyn matkalle lähtöön. Tämä olisi ohi varmaan kesään mennessä.
Sitten töistä kyseltiin, ollaanko yhä lähdössä. “Kyllä lähdetään, jos vain voidaan.”
Viikon päästä siitä ei oltu enää lähdössä. Tilanne oli eskaloitunut niin, että eristystoimenpiteet ja rajoitukset vaikuttivat ulottuvan mahdollisesti kesälle ja loppukesä oli vielä täys mysteeri. Ystäväni siirsivät heinäkuiset häänsä syyskuulle. Tässä tilanteessa kun ei ollut häiden suunnittelufiilistä. Mekin siirsimme samalla reissulle lähtöä kuukaudella, lähtisimme heti parhaan ystäväni häiden jälkeen.
Kaksi päivää tästä päätöksestä päätimme kuitenkin siirtää reissua ainakin vuodella. Oli turhan stressaavaa pitää useampaa ovea auki samanaikaisesti ja epävarmuus työn ja asunnon suhteen kuormittivat jo tarpeeksi. Alkuun päätös toi helpotusta elämään, sillä murehtiminen reissun suhteen jäi pois – ei tarvinnut pähkäillä enää voiko vai eikö lähteä loppuvuodesta.
Elämä kriisin keskellä hymyili hetken, asunto-ongelmat (määräaikainen vuokrasopimus alkuperäiseen lähtöpäivään asti) selätettiin siirtymällä asuntokaupoille ja eristyksen tuoma tekemisen puute täytettiin asuntonäytöillä. Alkuhuuman jälkeen onnellisuuskin alkoi hiipua ja epävarmuus hiipiä jälleen keskuuteemme. Entä jos asuntoa ei löytyisikään? Entä jos työkuviot eivät sumpliutuisikaan? Näissä asioissa go-with-the-flow-asenne vielä piti pintojaan ja luottamusta löytyi. Kyllä kaikki ratkeaisi parhain päin!
Mutta maailmanympärimatka… Uutisissa kerrotaan matkailun muuttuvan, voisiko tulevaisuudessa enää edes matkailla samalla tavalla? Onko pitkä haaveemme täysin kuopattava? Toteuttamiskelvoton? Vaikka yritän uskoa ja luottaa tulevaan, on matkan peruuntumiseen liittyviä pelkoja välillä hankalaa hallita. Suurista unelmista luopuminen tuntuu liian lopulliselta ja radikaalilta. Olemme yhä molemmat sitä mieltä, että matkalle lähdetään kyllä. Ehkä ensi vuonna, ehkä vasta myöhemmin. Ehkä vasta perheenä tai eläkkeellä.
En kuitenkaan halua suunnitella hetkeen elämääni pidemmälle, vaikka se loisikin hallinnan tunnetta. Se hetki, kun ymmärtää elämänsä olevan pitkälti hallitsemattomissa kolahtaa ensin kovaa, mutta ehkä sen on tarkoitus vain koulia ja valmistella tulevaan. Sanotaan, että kärsimyksenkin perimmäinen tarkoitus on opettaa ja auttaa tuntemaan omaa sisimpäänsä. Täällä eristyksissä on onneksi aikaa ajatella. Ehkä lähdemme karanteenimakumatkalle maailman ympäri. Tai liityn muiden reissaajien joukkoon Google Maps -matkailuun ja haaveiluun. Voiko kotimaassakaan matkailla vielä kesällä?
Korona pakottaa katsomaan lähemmäs, lähitulevaisuuteen: aikaikkuna on nyt päiviä tai viikkoja, ei enää kuukausien saatikka viiden vuoden suunnitelmia. Nyt on aika elää hetkessä ja tehdä tämänhetkisestä elämästä mukavaa. Katsotaan sitä reissua sitten loppuvuodesta.