Olen käynyt kyseisessä UNESCO:n maailmanperintöpuistossa jo useamman kerran – sekä opastetuilla kierroksilla että 6. elokuuta rauhan juhlapäivänä tuhansien muiden vesipulloja ja origamikurkia lahjoittavan surijan kanssa. Ymmärtääkseni vesipulloja lahjoitettiin pommituksessa kuolleiden muistolle, moni kun menehtyi huutaen vettä hätäänsä. Puisto on vilkkaan kaupungin keskustassa kuitenkin joka kerta yhtä säväyttävä kupolikattoisine atomipommimuistomerkkeineen: rauha on läsnä keskellä kaupungin melskettäkin.
Ohessa toimiva atomipommi-iskusta kertova rauhanpuiston museo on puhutteleva ja ainakin herkkää mieltä järkyttävä. Museo esittelee muun muassa pommin tuhoja, niin välittömiä kuin välillisiäkin, paljon faktaa ja tositarinoita, ja voi siellä tutustua kaupungin uudelleenrakentamiseenkin. Tapasimme vierailullamme iskusta selvinneen naisen, joka kertoi järkyttävistä kokemuksistaan. Atomipommin räjähtäessä 6.8.1945 hän oli 5-6 vuotias. Tarinaa oli mahdotonta kuunnella herkistymättä – kuvaukset tuskaisista huudoista, ystävien kohtaloista ja ihmisten pelastautumisyrityksistä tunkeutuivat pään sisään ja aiheuttivat huonosti nukuttuja öitä vielä pitkään. Kamaluuksia.
Puistossa ja museossa juhlistetaan rauhaa. Siellä ei juuri oteta kantaa siihen, kuka oli syyllinen kärsimyksiin tai muihin tapahtumiin johtaneisiin taustoihin, vaan tuodaan tapahtumien vaikutuksia julki tavoitteena ehkäistä samanlaisten hirmutekojen toistuminen – tuoda rauhaa maailmaan. Historiaan tutustuneelle tämä ei liene yllätys, sillä toinen maailman sota oli julma puolin ja toisin. Pommi-iskussa oli uhreja, joita kutsutaan sanalla hibakusha, yhteensä jopa 140 000, osa suoraan pommista menehtyneitä, osa sitä seuranneen säteilyn vaikutuksista.
Lapsiuhreille on pystytetty oma ydinsodan vastaisena symbolinakin tunnettu muistopatsas, jonka luokse tuodaan origami-kurkia pitkinä nauhoina Sadako Sasakin surullisen tarinan innoittamana. Hän altistui ydinsäteilylle 2-vuotiaana ja myöhemmin kouluikäisenä leukemiaan sairastuttuaan uskoi tuhannen paperista taitellun kurjen toteuttavan toiveen: parantavan hänet “atomipommisairaudesta”. Hän kuitenkin menehtyi 12-vuotiaana sairaalassa taitelluista 1400 paperikurjestaan huolimatta. Ja sekin on vain yhden lapsen tarina. Koskettava sellainen. Tarina, jonka vuoksi tapahtumia ja niiden viattomia uhreja miettii pitkään. Mutta sehän on puiston tarkoituskin: pistää miettimään.
Tuoda meille parempi huominen.