Kuten sanottu, maisema Thorong La -solan toisella puolella oli kuiva ja karu, useat kylät keskiaikaisia ja tunnelma mystinen. Ensimmäiset pari päivää tällä puolen sisälsivät jännitystä jyrkillä kanjonin reunamilla ja vähän epäonneakin.
Aikaisemmat blogipostaukset vaelluksestamme Annapurnan rengasreitillä löydät täältä:
- Osa 1: Besishahar – Chame
- Osa 2: Chame – Manang
- Koukkaus Tilicho-järvelle
- Osa 3: Solan ylitys (5416m)
Päivä 13: Muktinath (Ranipauwa) – Kagbeni
Heräsimme ennen kuutta (rytmi aamuherätyksistä oli jäänyt päälle), söimme aamupalan ja lähdimme kiertämään nähtävyyksiä.
Ensiksi kiertelimme kylää ja nousimme suurelle kultaiselle buddhapatsaalle. Patsaan luona paikalliset suorittivat aamurukousta, sytyttivät suitsukkeita ja toistelivat mantraa rukousrullia pyörittäessään. Buddha sai nousevan auringon säteistä kultaisen kimmellyksen. Ympäröivät vuoret olivat majesteettiset ja aamussa oli taikaa.
Buddhapatsaalta laskeuduimme kylän raitille ja törmäsimme paikallisiin vaelluskavereihimme, jotka olivat myös suuntaamassa Muktinathin temppelialueelle. Saimme heistä hyvät oppaat!
Muktinath on ilmeisesti yksi neljästä hindujen Vishnu-pyhiinvaelluskohteista ja pyhiinvaelluskohde myös buddhalaisuudessa. Ihmiset uskovat, että koskettamalla temppelialueen vesisuihkuja, vettä joka siis suihkuaa 108 lehmänpääpatsaan suusta, ja uimalla kahdessa altaassa (jääkylmää vettä) puhdistautuu pahasta karmasta. Lisäksi alueella olevassa temppelissä palaa ikuinen liekki ja täten myös buddhalaisille tärkeät elementit ovat kaikki temppelissä läsnä.
Alue oli upea, se huokui mystiikkaa ja talvista tunnelmaa, kun lehdet olivat jo puista pudonneet. Hindutemppelin ja vesisuihkujen hulinasta pääsi rauhoittumaan buddhalaispyhätön rauhaan ja sieltä jatkoimme ihailemaan mustanpuhuvaa, istuvaa buddhaa, joka katsoi kohti Dhaulagirin vuoristoa.
Aamun nähtävyyskiertely hieman venähti, joten lähdimme pikaisesti suuntaamaan kohti Kagbeniä. Sinne oli muutamakin eri reitti, mutta solan ylityksestä väsyneinä ei innostanut ainakaan mennä kanjonin toiselle puolelle, jossa matkaa (ja ilmeisesti nousu- ja laskumetrejä) kertyisi reippaasti enemmän kuin autotien puoleisella reitillä. Pistäydyimme kuitenkin matkalla keskiaikaisessa Jharkotin kylässä, missä meitä ihmetytti se, kuinka kylän rakennukset olivat pääosin yhä asuttuja, vaikka vaikuttivat olevan yhtä vaatimattomia kuin silloin keskiajalla. Vaikuttava kokemus kulkea pitkin sokkeloisia pikkukujia! Ja ylipäätään löytää tiensä ulos kylästä 😅
Söimme lounasta autotien varrella mukavan oloisessa majatalossa – ehkä parhaat mo:mo:t tähän mennessä! Emäntä kävi hakemassa tuoreet vihannekset täytteeksi omalta kasvimaalta ja omenamehukin surautettiin juuripoimituista oman puutarhan omenista. Ostettiin heiltä parit kuivatut omenasiivut välipalaksi ja omituista kuivattua jakkijuustoa. Ja se oli tosiaan kuivattua.
Jakkijuustotikkuja imeskellen lähdimme kohti tuntematonta erämaata. Kanjonin seinät nousivat vastakkaisella rinteellä, joki virtasi alhaalla ja autotie jatkoi matkaansa toista rinnettä ylös. Me seurasimme opaskylttejä ja laskeuduimme jyrkkää rinnettä lähemmäs jokea kanjoniin. Onneksi olimme syöneet lounaan matkalla.
Kävelimme yksiksemme noin kolmisen kilometriä, välillä erittäin kuumottavia jyrkännepolkuja pitkin niin, että vain toiselle jalalle oli polulla tilaa (ja pudotusta tietysti useampi kymmenen metriä joelle). Epäilimme useasti reittivalintaa, mutta edessä näkyi jalanjälkiä, mikä oli hyvä merkki. Kunnes jalanjäljet alkoivat tulla meitä vastaan.
Ensimmäinen maanvyörykohta tuli eteen ja pääsimme siitä jotenkuten yli. Julle meni edeltä katsomaan polun kuntoa ja nopeasti kehoitti pysähtymään: “Älä tule pidemmälle, on käännyttävä takaisin” – polku oli sortunut kokonaan maanvyöryssä.
Ei hitsi! Mitäs ihmettä sitä nyt tehtäisiin… Joen vierelle oli useamman metrin pudotus ilman sopivaa alasmenopaikkaa, maanvyörykohdan ylittäminen oli liian pelottavaa isojen rinkkojen kanssa ja takaisin tielle oli yli 3km jyrkkää (ja aika epämiellyttävää) ylöskiipeämistä.
Nyt otti päähän. Olisi vain pitänyt mennä tietä pitkin, vaikka se tylsää olikin! Miten tälläisen reitin alussa ei ollut sen huonosta kunnosta mitään varoitusta??
Lähdimme takaisin, ehkä pääsisimme joen toiselta puolelta etenemään (olimme ohittaneet riippusillan mystisten kanjonin seinämässä olevien luolien kohdalla). Siinä takaisinpäin kävellessämme vastaan tuli brittipariskunta – JES! SAIMME SEURAA! Ratkaisua oli paljon mukavampi pohtia yhdessä.
Pariskunta vaikutti pelottomalta, sortuneen polun ylittämisen sijaan päädyimme yhdessä yrittämään laskeutumista joen vierelle. Onneksi löysimme sopivan rinteen, mistä pääsimme alas. Jokea hetken seurattuamme pääsimme takaisin ylös polulle ja muutaman kuumottavan kohdan jälkeen alkoi vehreämpi osuus.
Paimenen ja vuohien jalanjäljet opastivat meitä eteenpäin. En muista, milloin viimeksi olisin ollut niin onnellinen nähdessäni puita – ne jotenkin rauhoittivat mieltä ja huokuivat turvallisuudentunnetta.
Kagbeni-seinämaalaus kertoi kaupungin olevan lähellä. Ylitimme parit viljelysmaat ja pääsimme vihdoin tielle, ilmeisesti kunnantalon takapihan kautta puikkelehtien. Sortuneiden polkujen jännitysnäytelmä oli ohitse!
Seuraavat sekunnit olivatkin sitten kuin hidastetusta kohtauksesta. Asettelin jalkani huonosti askeltaessa ja tunsin kallistuvani eteenpäin. Ehdin älähtää, Julle kääntyä katsomaan ja *TUMPS* olin maassa naamallani. Naamallani. Kunnon mahaplätsi. Lippiksen lippa otti suurimman tärskyn, sitten nenä, joka oli verillä. Hetken pohdin, olisiko se murtunut. Kaikkialla oli verta, räkää ja pölyä… Ihme, että aurinkolasit selvisivät rikkoontumatta!
Ensimmäinen arvioitava asia tapahtuman jälkeen: Eihän kukaan nähnyt? (Parempi siis siirtyä istumaan “kuin pitäisin vain taukoa” tien reunalle, ettei nyt kukaan ihmettelisi mitä on käynyt). Mistäköhän tällainen ajattelu juontaa juurensa? 😂
Päädyimme siihen lopputulokseen, että mitään ei murtunut, pieniä pintaruhjeita vain ja mahdollinen lievä aivotärähdys. Tosin ulkomuoto tällä vaeltajalla oli kuin milläkin kerjäläisellä, vaatteet aivan tomusta likaiset, samoin naama ja kädet, tosin vaatteet pääosin (yllättäen) ehjät. Lähdimme etsimään lähintä hotellia, missä pääsisi hieman siistiytymään ja kysymään lähimmän lääkäriaseman sijaintia. Katseita tuli tietysti kerättyä, ihmiset hotellilla olivat pääosin oikein avuliaita. Päätimme kuitenkin jatkaa siistiytymisen jälkeen matkaa lähemmäs kylän keskustaa ja etsiä sieltä (ei niin kolkkoa) majapaikkaa.
Kagbeni vaikutti olevan hieman kalliimpi majoitukseltaan kuin edelliset paikat, mutta nyt vain oli löydettävä majapaikka ja nopeasti. Kolmen/neljän majatalon jälkeen päädyimme lopulta klassiseen Yak donaldsiin. Aulassa paikalle sattunut moottoripyöräpoppoon lääkäri tuli kyselemään vointiani ja rauhoitteli tätä väsynyttä loukkaantunutta. Sain määräyksen käydä suihkussa, juoda paljon vettä ja syödä hyvin (jos jossain, niin Yak donaldsissa se onnistuisi!), sen jälkeen vain levätä. Hän olisi paikalla, jos apua tarvittaisiin, eikä hänen mielestään vielä ollut aihetta hakeutua terkkariin. Olo helpotti heti ja pöhnä meni ohi, kun söi ja joi kunnolla vettä.
Että semmoinen episodi, kunnon “äksidentti” tähän väliin. Onni onnettomuudessa, ettei askel livennyt kapeilla poluilla kanjonin jyrkänteellä! Olin varmaan ollut niin huojentunut päästessäni kävelemään tietä pitkin, etten enää kiinnittänyt riittävästi askeleisiin huomiota ja väsyneet jalat tekivät omiaan. Askelluksesta (erityisesti kivikkoisella tiellä) tuli tämän jälkeen paljon harkitumpaa (ja siis entistä hitaampaa).
Päivä 14: Kagbeni – Jomsom – Marpha
Heräsimme aikaisin (olinhan mennyt nukkumaan joskus seitsemän aikaan) ja lähdimme kiertelemään Kagbenin vanhaa kaupunkia ennen aamupalaa, se kun jäi eilen jostain syystä näkemättä. Kaupunki oli viehättävä, samanlainen kuin aikaisemmin reitille osunut Jharkot. Täällä oli erittäin vanha ja merkittävä tiibetinbuddhalainen luostari, jossa liuta pikkumunkkeja juuri vapautui aamuhartaudesta. Lisäksi Kagbenissä oli paljon erilaisia eläimiä karsinoissaan.
Aamupalan jälkeen lähdimme kävelemään kohti Jomsomia ja Marphaa. Niska ja pää olivat vielä hieman kipeät eilisestä tällistä ja nenä vuosi räkää solkenaan. Koko päivän niiskutettuani totesin, että ehkä olinkin vain allerginen jollekin kasville täällä päin. Ainakin solan toisella puolella oli kasvanut paljon pujoa, joten eiköhän täälläkin joku siitepöly pistänyt röörit tukkoon.
Matka Jomsomiin oli tomuinen, onneksi osa siitä meni joen pohjalla shaligrammeja (fossiileja) etsien. Saatiin pari koiraa matkaseuraksi ja nimettiin ne “Rubyksi” ja “Hipuksi”. Koiria seuraillessa missasimme joen yli menevän kävelytien, jota pitkin olisimme päässeet hieman nopeammin lounaalle. Nooh… Jomsomissa oli tarkoitus pitää vain lyhyt breikki: leimata ACAP-luvat, syödä lounas, nostaa rahaa (alueen ainoat ATM:t oli täällä, joista vain osasta sai oikeasti ulkomaisella kortilla rahaa ulos) ja ostaa apteekista käsidesiä ja vedenpuhdistustabletteja…
No, eipä ollut nopea pysähdys. Ärsytys alkoi vaivata niin tätä tällipäätä kuin matkaseuraakin, kun toimivaa pankkiautomaattia ei löytynyt ja ravintolatkin olivat pääosin kiinni (Tihar-festivaali taisi vaikuttaa aukioloihin). Kun vihdoin saimme tilattua ruokaa, sen valmistumisessa kesti ikuisuus. Päivä kuumeni. Koristellut talojen sisäänkäynnit ja koirat kukkaseppeleissä tekivät ärsyyntyneisiin ja väsyneisiin vaeltajiin vain pienen vaikutuksen (Lisää Tiharin vietosta voit lukea aikaisemmasta postauksestani täältä.)
Ruoka vähensi vain vähän ärsytystä, matka Jomsomista Marphaan oli yhtä tuskaa. En ihmettele, että kaikki suosittelevat ottamaan bussin/jeepin tälle pätkälle. Varsinkin kun koko kroppaa kolotti, ei tämä vaelluksen osuus ollut mitenkään nautinnollinen. Tuuli laaksossa yltyi, kuten se ilmeisesti teki päivittäin klo 10 jälkeen. Nyt tuuli oli kuitenkin sen verran tuima (ja aamulla väärästä suunnasta), että lennot Jomsomista Pokharaan oli peruttu tältä päivältä.
Kun lopulta saavuimme iltapäivällä Marphaan, se oli kuin suojassa oleva paratiisi. Tuuli ei tosin laantunut, mutta Tanpopo-hotellin puutarhassa se ei haitannut. Marpha oli siisti, mukavan kokoinen kylä, joka toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi lukuisilla omenaherkuillansa. Kaoottisen ja tuskaisen päivän jälkeen päätimme nopeasti rentoutuvamme seuraavan päivän täällä – välipäivä oli todellakin tarpeen. Saimme pestyä pyykkiä ja palkitsemme itsemme herkullisella omenapiirakalla.
Päivä 15: Marpha (välipäivä)
Huilipäivänä vain söimme ja kiertelimme kylää. Kävimme luostarissa, näköalakukkulalla (täytyyhän sitä vähän jotain nousuja tehdä), ostelimme omenaherkkuja ja teimme vaihtokauppaa Jullen merinovillapaidalla (vaihdoimme sen yhden tiibetiläisnaisen putiikissa kahteen aurinkorasvaan). Lisäksi pääsimme näkemään Tihar-perinteitä.
Toivottavasti loppumatka alas Tatopaniin ja eteenpäin sujuisi paremmin, kuin miten vaellus tällä puolella solaa alkoi…